Deep Purple

Infinite

 

Perfect Strangers of Finland PSOF ry järjestää yhdessä Playground Music Oy:n ja TheRiff`n kanssa Deep Purplen 18. levyn Infinite ennakkokuuntelutilaisuuden. Levy ilmestyy virallisesti 7.4, joten tulee kuuntelemaan levy jo ennakkoon!

keskiviikkona 5.4.2017 klo18:00

Tilaisuudessa kilpailu ja aiheeseen liittyviä palkintoja. 

Olen erittäin tyytyväinen. Tyytyväinen siksi, että olin todistamassa näiden kahden upean bändin eilistä keikkaa.

Aloitetaan kuitenkin ensin keikkapaikasta. Keikkapaikka sijaitsi Helsingin Länsisataman alueella osoitteessa Tyynenmerenkatu 6. Paikka on sisustukseltaan hieman sopivasti levoton. Sisustuselementteinä on käytetty mm. vanhaa stock-auton koppaa, polkupyörää, vanhoja julisteita, keikkajulisteita ja vitriineissä on pientä ”roinaa” menneiltä ajoilta. Erilaisia sohvaryhmiä oli ympäriinsä, joissa voi jutella tai katsella esiintyjiä. Keikkapaikkana siis mitä mainioin.

Illan aloitti The Innocent Victims ja se mistä tässä bändissä eniten pidän on, etteivät he settilistaa ajatellessaan ole tuijottaneet Uriah Heepin best of -levyä.

Illan teemana oli tammikuun viimeinen päivä kuollut John Wetton. Uriah Heepin katalogista on otettu settilistaan monia mielenkiintoisia kappaleita, kuten Sweet Lorraine, Look at Yourself, Sunrise, Tears In My Eyes, The Park, Rainbow Demon, Devil´s Daughter ja Lady in Black.  Toki settiin oli laitettu myös Easy Livin, joka kuuluu yhtä olennaisesti settiin, kuin Deep Purplelle Smoke on the Water tai Black Sabbathille Paranoid. Setin mielenkiintoisuudesta osoitti myös sekin, että The Parkissa oli mukana linnun viserrystä, jota ilmeisesti Tomi uruillaan loihti – taitavaa. Osa näistä biiseistä oli itsellenikin harvemmin kuultua materiaalia, mutta samalla osoitti myös sen, että nämä alkupään Uriah Heepin tuotantoon kuuluvat levyt kannattaa kokonaisuudessaan ottaa uudelleen kuunteluun mitä pikemmin. (ja on ne soineetkin tätä kirjoittaessa)

Bändi myös olemuksellaan viestitti suuren kunnioituksen esikuvalleen. Bändin keulakuvana ja solistina toimiva Sami Koivisto on mitä mainioin. Hänellä riittää ääntä ja kun vielä kitaristi Janne, basisti Pia ja rumpali Juhakin tarvittaessa antavat stemmoihin apua on tuloa mitä parhain. Tomi Korpelan taitavaa ja keskittynyttä kosketinsoittoa on kerrassaan upea kuulla. Yhtyeen hieno kemia yhdessä upeiden 70-lukulaisen vaatetuksen kera välittää yleisölle upeat fiilikset.

On se vaan upea fiilis olla seuraamassa tällaista keikkaa!

Sami Koivisto – laulu
Pia Korpela – basso, laulu ja taustalaulu
Janne Riihimäki – sähkö- ja akustinen kitara, taustalaulu
Juha Hämäläinen – rummut ja taustalaulu
Tomi Korpela – Hammond urut, Moog syntetisaattori ja kaikki muutkin kosketinsoittimet

Pienen tauon jälkeen alkoi illan toisen esiintyjän Tin Lizardin keikka.  Heidän setti koostuu – kuten jo yhtyeen nimestäkin voi päätellä – Thin Lizzyn musiikista.

Illan aikana kuultiin hieno leikkaus heidän tunnetuimmista kappaleistaan ja jäin taas miettimään itsekseni, että eipä ole tullut kuultuakaan heitä levyltä pitkään aikaan. Nykyikään ehdittyään on tullut musiikkia kuultua jo niin paljon, että pakosti osa vanhoista suosikeista jää syystä, jos toisesta paitsioon. Mutta sehän näissä cover-bändikeikoissa on juuri hienoa, että he pitävät tällaiset vanhat suuruudet esillä. Mm. seuraavia kappaleita kuultiin keikalla: Are You Ready?, Bad Reputation , Chinatown, Cold Sweat , Dancing in the Moonlight, Don’t Believe a Word, Killer on the Loose , The Boys Are Back in Town, The Sun Goes …. siis hittejä hitin perään.

Alkuperäistä Thin Lizzyä myötäillen yhtyeessä on myös kaksi kitaristia, joka on tietenkin oivallinen ratkaisu. Hyvin Aleksi ja Jussi tonttinsa hoitivat, kuten tietysti koko muukin porukka. Solisti Kari Saukon ääni tuntuu olevan juuri tällaisen musiikin esittämisessä parhaimmillaan.

 

Kari ”Gary” Saukko –  laulu
Seppo ”Ville” Salmi – basso ja laulua
Aleksi ”Allu” Ahokas – kitara ja laulu
Jussi Enkovaara – kitara ja laulu
Reko Lehtilä – kosketinsoittimet ja laulu
Juha-Pekka ”J-P” Nuorimaa – rummut ja laulu

Näitä kahta yhtyettä yhdistää ainakin yksi asia ja se on useamman laulusolistin käyttäminen. Se tuo syvyyttä kappaleisiin, joissa jo alkujaankin ollut useampi solisti.

Tämä illan aikana oli taivaan tähtikartalla tähdet oikeissa paikoissa ja olikin erityisen mukava palata kotiin, koska olin juuri saanut viettää illan aivan upean musiikin ja upeiden yhtyeiden seurassa.

Jari Kaikkonen / CRS

Britanniassa elokuussa 1969 ilmestynyt As Safe as Yesterday Is on Humble Pien esikoispitkäsoitto, joka saavutti kotimaassaan 32 sijan. Humble Pien kokoonpanoon kuuluivat Small Facesin johtohahmona tunnetuksi tullut Steve Marriott ja The Herd-yhtyeen Peter Frampton. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin Spooky Toothissa soittanut basisti Greg Riddley ja nuori rumpalilahjakkuus Jerry Shirley. Niinpä Pie niputettiin lähes suoraan superyhtyeiden kastiin lukeutuvaksi. Yhtyeen nimi on tulkittavissa vastustamaan kyseistä statusta. Marriott ja Frampton vastasivat myös suurimmasta osasta Humble Pien debyytin kappalemateriaalista. Pitkäsoiton avaa silti varsin sielukas näkemys Steppenwolfin kappaleesta Desperation. Ian McLaganin, Marriottin Small Facesin aikakauden yhtyetoverin, käsialaa on tyylillisesti hienoisesti Led Zeppelinin mieleen tuova Growing Closer. McLagan jopa treenasi Pien kanssa, mutta lyöttäytyi silti yhteen toisten Small Faces-muusikoiden, eli Ronnie Lanen ja Kenny Jonesin sekä Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa The Facesin riveissä.  Framptonin yksin työstämiä kappaleita Humble Pien  esikoisalbumilla edustavat Stick Shift sekä sielukkuutta huokuva I’ll Go Alone. Kaksikko Frampton ja Marriott vastaa albumin terävimpään kärkeen lukeutuvasta ja Framptonin vokalisoimasta nimikappaleesta muiden Pien esikoisen raitojen ollessa Steve Marriottin käsialaa. Niistä Buttermilk Boy ja A Nifty Little Number Like You edustavat rankassa kitaravoittoisuudessaan varhaista hardrockia. Myös Bang! lukeutuu pitkäsoiton rypistyksiin, mutta kevyempää musiikillista ilmaisua pitkäsoitolla tarjoavat letkeä Alabama 69 sekä sielukasta balladiosastoa edustava albumin päätösraita What You Will.

Humble Pie muurasi debyyttialbumillaan omalta osaltaan heavyrockin peruskiviä. As Safe as Yesterday Is on silti monipuolinen pitkäsoitto, joka sisältää lisäksi vaikutteita folkista, bluesista ja popista. Mike Saundersin vuonna 1970 kyseisestä pitkäsoitosta Rolling Stonessa julkaisemassa arviossa mainitaan jopa termi heavy metal. Vielä vuoden 1969 aikana ehti ilmestyä Humble Pien kakkosalbumi Town and Country, jolla yhtye toi esiin akustisempaa musiikillista ilmaisuaan.

Rokki-Pete

MC 5:Back in the USA (1970)

Posted: maaliskuu 26, 2017 in Klassikot, Levyarviot, rock
Tammikuun puolivälissä 1970 ilmestynyt Back in the USA on detroitilaisen esipunkyhtye MC5:n toinen pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen studioalbumi. Se eroaa tyylillisesti voimakkaastikin yhtyeen rujosta ja raa’asta, livenä taltioidusta esikoisalbumista Kick Out the Jams. Osaltaan seikkaan vaikutti aikaisemmin Rolling Stonen toimittajana vaikuttanut ja kyseisen albumin tuottanut Jon Landau. Hän oli orientoitunut suoraan rockiin psykedeelisen ilmaisun sijaan. Landau oli kiinnostunut toimimaan tuottajana ja hän ystävystyi Atlantic Recordsin Jerry Wexlerin kanssa. Tätä kautta Landau tutustui poliittisesti radikaaliin MC 5:een, joka oli siirtynyt Atlanticin artistiksi vuonna 1969 saatuaan potkut Elektralta. Back in the USA:n coverkappaleita edustavat avausraita, näkemys Little Richardin klassikosta Tutti Frutti, jonka MC 5 päivitti vuoteen 1970 sekä hiljattain edesmenneen rockin pioneerin Chuck Berryn sävelaarteistosta poimittu nimikappale Back in the USA. Pitkäsoiton ainoa balladiosastoa edustava kappale on Let Me Try. Muilta osin albumi koostuu iskevistä, innostavista ja silti melodisista rocklatauksista. Niistä etenkin rockin riemua aidosti henkivä Tonight, teiniaddrenaliinia huokuva Teenage Lust, upeariffinen High School ja tyylitajuisesti revittelevä Looking at You ovat suorastaan erinomaisia kappaleita. Rankka American Ruse kritisoi tekstissään Yhdysvaltain hallituksen hypokriittistä vapauden ideaa ja pitkäsoiton haasteellisinta antia edustava Human Being Lawnmother ilmaisee vastustusta Yhdysvaltain osallisuudesta Vietnamin sotaan. Fred ”Sonic” Smithin vokalisoima ja upean melodinen  Shakin Street lukeutuu myös albumin kirkkaimpiin helmiin.
Vaikka Back in the USA:sta ei muodostunut Kick Out the Jamsin veroista menestystä, on albumin ansiot MC 5:n varhaisten vaikutteiden esiintuojana oivallettu. Vuonna 2011 Back in the USA saavutti sijan 451. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Tyylillisesti kyseinen pitkäsoitto vaikutti 70-luvun myöhäisemmistä musiikillisista suuntauksista niin voimapoppiin kuin punkrockiinkin.
Rokki-Pete

Vuonna 1986 ilmestynyt pitkäsoitto Somewhere in Time sijoittuu Iron Maidenin tuotannossa lähes terävimpään kärkeen, vaikkei se kenties ole  täysin saavuttanut ansaitsemaansa arvostusta. Tähän ei ole voinut olla vaikuttamatta se, että longarin kappaleista ainoastaan kahdesta muodostui todellisia keikkastandardeja. Kyseisellä albumilla kuultiin Maidenin historiassa ensi kertaa kitarasyntetisaattoreita, eivätkä solisti Bruce Dickinsonin akustisvoittoiset kappaleet päässeet levylle mukaan. Somewhere in Timella helmikuun 27. päivä 60 vuotta täyttäneen kitaristi Adrian Smithin  sävelkynä oli todella terässä. Smithin käsialaa ovat nimittäin pitkäsoiton todellisen ässähitin, killerikertosäkeellä kuorrutetun Wasted Yearsin lisäksi Sea of Madness sekä Somewhere in Timen terävimpään kärkeen sijoittuva Stranger in a Strange Land. Suuri osa albumin kappaleista on jo totuttuun tapaan perustajajäsenen, basisti Steve Harrisin käsialaa. Hän vastaa yksin iskeväriffisestä avauskappaleesta Caught Somewhere in Time, kakkospuolen avaavasta, aavistuksen keskinkertaisemmasta raidasta The Loneliness of the Long Distance Runner, tekstissään Harrisin historiallisia intressejä esiin tuovasta päätöskappaleesta Alexander the Great sekä ykköspuolen päättävästä raidasta Heaven Can Wait, josta albumin kappaleista ainoana muodostui keikkavakio Wasted Yearsin tavoin.  Kitaristi Dave Murrayn ja Harrisin yhteistyötä oleva Deja-Vu omaa todella komean melodian ja saa kantaa albumin unohdetun klassikon uljasta titteliä. Sekä huomattavan vivahteikkaita sävellyksiä, että suhteellisen suoria rockpaloja sisältävän  Somewhere in Time -albumin kansikuvalla on tarjottavanaan useita viittauksia Maidenin varhaisempaan tuotantoon. Pitkäsoittoa on myyty yksistään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta.

Rokki-Pete

Peer Güntin diskografiassa jouluksi 1988 ilmestynyt Fire Wire on varsin onnistunut pitkäsoitto etenkin, kun ottaa huomioon minkälaisessa kiireessä kyseinen albumi kasattiin. Fire Wire oli PG:n levyistä viimeinen suurmenestys.  Reippaasti yli 20 000 kappaleen myynnillään albumi pääsi varsin lähelle kultalevyä. Sen materiaalista kaksi kappaletta edustaa vanhaa tuotantoa. Bluesklassikkoa Rock Me Baby ryhdyttiin soittamaan basisti Tsöötz Kettulan liityttyä mukaan kokoonpanoon. Samalla kaikuheavylle sanottiin lopullisesti hyvästit. Young Man’s Dream oli todella vanha 17. maaliskuuta 57-vuotispäiväänsä viettävän yhtyeen sielun Timo Nikin sävellys, joka totteli alun perin nimeä Speed Ass. Fire Wiren todellisiin kultakimpaleisiin lukeutuvat rullaavalla riffillä kruunattu Moses on the Mountain, myös singlenä julkaistu kipakka Wake Me Up sekä Nikin bluesjuurista erinomaisesti muistuttava Handful of Sand. Tiukimmista rypistyksistä erityisen onnistuneesti toimivat revittelevä avausraita Fat Girls, sekä kokonaisuuden nopein biisi Who’s Gonna Be Elected. Homebound Train jatkaa onnistuneesti Nikin Train Trainilla ja Midnight Trainilla alkanutta juna-aiheisten kappaleiden sarjaa. Pisimpään Fire Wiren kappaleista Güntin keikkasetissä pysyi veikeä T Bone Steak and a Bottle of Beer. Ärhäkkä Riding Shotgun tarjoaa Nikiltä erinomaisen kitarasoolon ja itse asiassa albumin kappaleista ainoastaan päätösraita Red Cadillac edustaa hienoista täytettä. Fire Wirella Günt hidasti ja monipuolisti onnistuneesti tyyliään sitä edeltäneen albumin Good Girls Don’tin suoraviivaisuuden jälkeen. Omalla listallani Fire Wire on kolmen tärkeimmän Günt-albumin joukossa upean debyytin ja Don’t Mess with the Countryboysin kanssa. Se on myös ensimmäinen tuoreeltaan hankkimani Günt-äänite. Kyseisen pitkäsoiton aikoihin todensin Kouvolan kovat myös mainiolla keikalla Kuopion Jäähallissa toukokuussa 1989.

Rokki-Pete

Espoolainen progressiivista melodista death metallia soittava Damnation Plan on julkaissut toisen singlen 10.3. julkaistavalta toiselta pitkäsoitoltaan ”Reality Illusion”

Singlellä Damnation Plan kunnioittaa edesmennyttä heavy metal -legenda Ronnie James Dioa. Kappale on coverversio Dion tunnetuksi tekemästä kappaleesta ” Don’t Talk To Strangers”.

damnation-plan

Kuuntele single Youtubessa:
https://www.youtube.com/watch?v=ZVeZQYwiAYw

Kuuntele single Spotifyssä:
https://open.spotify.com/track/2XgmclqIywvWsUShMECoJv

Reality Illusion -albumi julkaistaan 10.3.2017

Bändin rumpali/biisintekijä/sanoittaja Jarkko Lunnas kommentoi albumia:

”Creating this album took us 3+ years of hard work, driving me and some of us almost insane during the process of recording the album almost entirely ourselves. It was a massive task but I believe it served the end result well!

The album deals with separating the truth from the beliefs and seeing it (or not seeing it) through the different bubbles that we’ve learned to live in our stable and modern societies. We are estranged from the reality until we are forced to face it.

The album delivers the message covering a whole spectrum of feelings from an atmospheric and emotional perspective, all the way to the maximal intensity.”

Bändillä on parhaillaan käynnissä Pledge Music -ennakkomyyntikampanja jossa albumin lisäksi on tarjolla laadukkaasti toteutettua videodokumenttia albumin teosta.

Kampanja löytyy osoitteesta http://pledgemusic.com/damnationplan

new Damnation Plan album ’Reality Illusion’ – out March 10 2017 via Inverse Records!

Pre-order the album: http://pledgemusic.com/damnationplan