Arkisto kategorialle ‘Keikkaraportit’

 

AC/DC:n pitkäaikainen rumpali käväisi Euroopan rundillaan myös Suomessa kahdella keikalla. Ensimmäinen keikka oli Vaasassa ja toinen Helsingin Nosturissa. Itse mietin vakavissaan Vaasaan lähtemistä, mutta hänen saapuessa lähemmäksi jäi Vaasan keikka paikkakuntalaisille.

Phil Ruddhan oli AC/DC:n vakiorumpali 13 levyn verran, joista viimeisin oli 2008 ilmestynyt Black Ice. Hänen uraansa ovat liittyneet myös päihteet, joiden takia hänen uransa AC/DC:ssä päättyi vuonna 2015, jolloin hänet korvasi jo aiemminkin bändissä mukana ollut Chris Slade.

AC/DC:n jäsenien soololevyt ovat olleet tähän saakka mahdoton ajatus, mutta nyt hänen jäätyä bändistä pois on myöskin ensimmäinen soololevy Head Job ilmestynyt. Uusi levy ei tietenkään yllä AC/DC:n albumien veroiseksi, mutta on kuitenkin kohtuullisen tanakka tuotos. Phil Ruddin asuessa Uusi Seelannissa on myöskin loogista, että muut bändikaverit ovat samasta maasta. Levyllä laulajana toimii Alan Badger ja kitaristina Geofrey Martin jotka ovat myöskin mukana kiertuekokoonpanossa. Muut jäsenet ovat brittiläinen John Proctor bassossa ja toinen kitaristi Mike ”Mutt” Furness.

Uusi levy tuli vuonna 2014, joten hieman aikaa meni kiertueen käynnistämisessä.

Nosturin keikalle oli tullut paikalle noin 100 ihmistä, joka on kyllä liian vähän. Kyseessä on kuitenkin aivan varmasti monen suosikkiyhtyeen AC/DC:n ex-rumpali. Phil Rudd oli edelleen hyvässä iskussa ja muu bändikin antoi hyvää taustatukea. Solisti Badgerin ääni verrattuna äänitteeseen oli käheämpi muistuttaen jopa edesmenneen Lemmyn ääntä, mutta sopi kuitenkin tähän musiikkiin edelleen hyvin. Kuulin, että äänen kestävyydessä oli ongelmia ja hän joikin kuumaa aina kun oli mahdollista. Toivottavasti ääni kuitenkin kestää koko kiertueen. Ulkoiselta habitukseltaan yhtye ei ehkä ollut komein, mutta soittokokemusta lienee kuitenkin runsaasti. Pääosan kitarasooloista hoiteli Geofrey Martin.  Mike Furness  hoiti kompit ja osan taustalauluista. Basisti Proctor piti eleettömästi bassorytmin hallussa. Phill Ruddin rumpalointi oli edelleen tanakkaa ja tarkkaa.

En tiedä Phill Ruddin motiivia rundille, mutta soittamisen ilo ei nyt kuitenkaan aivan välittynyt keikasta. Toki en ole pitänyt Ruddia ennekään minään show-soittajana, vaan pikemminkin tarkan taustan tekijänä. Kaikki muusikot hoitivat hommansa musiikillisesti, mutta ei keikka nyt kuitenkaan mitään ”suurta urheilujuhlaa” ollut, pikemminkin kelpo kylätapahtuma. Oli se kuitenkin hienoa kuulla heidän esittävän Up to  My Neck in Youn ja Rock´n´Roll Damnationin – nuo nuoruuden suuret suosikit. Jo pelkästään ne kaksi kappaletta pelastivat illan. Eivätkä muutkaan kappaleet aivan toivottomia olleet – kelpo rokkia kuitenkin. Olen nähnyt huonompiakin keikkoja, joten kannatti olla paikalla – tuskin he enää tänne tulevat.

Olisiko jopa niin, että kun AC/DC kävi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1977, niin tämä voi olla jopa viimeinen heidän jäsenen keikka Suomessa? Kummassakaan ei sitten kuitenkaan tainnut olla paljon yleisöä. Itselläni kaikki muut keikat tulikin katsottua paitsi tuo Kulttuuritalon keikka, joten monia hienoja muistoja Rudd on minulle jättänyt.

Settilista:

  1. The Other Side
  2. When I Get My Hands on You
  3. Lost in America
  4. Crazy
  5. Shot Down in Flames
  6. Sun Goes Down
  7. Up to My Neck in You
  8. No Right
  9. Repo Man
  10. Head Job
  11. Rock´n´Roll Damnation

Encore

  1. Forty Days

 

Jari Kaikkonen /CRS

Olen erittäin tyytyväinen. Tyytyväinen siksi, että olin todistamassa näiden kahden upean bändin eilistä keikkaa.

Aloitetaan kuitenkin ensin keikkapaikasta. Keikkapaikka sijaitsi Helsingin Länsisataman alueella osoitteessa Tyynenmerenkatu 6. Paikka on sisustukseltaan hieman sopivasti levoton. Sisustuselementteinä on käytetty mm. vanhaa stock-auton koppaa, polkupyörää, vanhoja julisteita, keikkajulisteita ja vitriineissä on pientä ”roinaa” menneiltä ajoilta. Erilaisia sohvaryhmiä oli ympäriinsä, joissa voi jutella tai katsella esiintyjiä. Keikkapaikkana siis mitä mainioin.

Illan aloitti The Innocent Victims ja se mistä tässä bändissä eniten pidän on, etteivät he settilistaa ajatellessaan ole tuijottaneet Uriah Heepin best of -levyä.

Illan teemana oli tammikuun viimeinen päivä kuollut John Wetton. Uriah Heepin katalogista on otettu settilistaan monia mielenkiintoisia kappaleita, kuten Sweet Lorraine, Look at Yourself, Sunrise, Tears In My Eyes, The Park, Rainbow Demon, Devil´s Daughter ja Lady in Black.  Toki settiin oli laitettu myös Easy Livin, joka kuuluu yhtä olennaisesti settiin, kuin Deep Purplelle Smoke on the Water tai Black Sabbathille Paranoid. Setin mielenkiintoisuudesta osoitti myös sekin, että The Parkissa oli mukana linnun viserrystä, jota ilmeisesti Tomi uruillaan loihti – taitavaa. Osa näistä biiseistä oli itsellenikin harvemmin kuultua materiaalia, mutta samalla osoitti myös sen, että nämä alkupään Uriah Heepin tuotantoon kuuluvat levyt kannattaa kokonaisuudessaan ottaa uudelleen kuunteluun mitä pikemmin. (ja on ne soineetkin tätä kirjoittaessa)

Bändi myös olemuksellaan viestitti suuren kunnioituksen esikuvalleen. Bändin keulakuvana ja solistina toimiva Sami Koivisto on mitä mainioin. Hänellä riittää ääntä ja kun vielä kitaristi Janne, basisti Pia ja rumpali Juhakin tarvittaessa antavat stemmoihin apua on tuloa mitä parhain. Tomi Korpelan taitavaa ja keskittynyttä kosketinsoittoa on kerrassaan upea kuulla. Yhtyeen hieno kemia yhdessä upeiden 70-lukulaisen vaatetuksen kera välittää yleisölle upeat fiilikset.

On se vaan upea fiilis olla seuraamassa tällaista keikkaa!

Sami Koivisto – laulu
Pia Korpela – basso, laulu ja taustalaulu
Janne Riihimäki – sähkö- ja akustinen kitara, taustalaulu
Juha Hämäläinen – rummut ja taustalaulu
Tomi Korpela – Hammond urut, Moog syntetisaattori ja kaikki muutkin kosketinsoittimet

Pienen tauon jälkeen alkoi illan toisen esiintyjän Tin Lizardin keikka.  Heidän setti koostuu – kuten jo yhtyeen nimestäkin voi päätellä – Thin Lizzyn musiikista.

Illan aikana kuultiin hieno leikkaus heidän tunnetuimmista kappaleistaan ja jäin taas miettimään itsekseni, että eipä ole tullut kuultuakaan heitä levyltä pitkään aikaan. Nykyikään ehdittyään on tullut musiikkia kuultua jo niin paljon, että pakosti osa vanhoista suosikeista jää syystä, jos toisesta paitsioon. Mutta sehän näissä cover-bändikeikoissa on juuri hienoa, että he pitävät tällaiset vanhat suuruudet esillä. Mm. seuraavia kappaleita kuultiin keikalla: Are You Ready?, Bad Reputation , Chinatown, Cold Sweat , Dancing in the Moonlight, Don’t Believe a Word, Killer on the Loose , The Boys Are Back in Town, The Sun Goes …. siis hittejä hitin perään.

Alkuperäistä Thin Lizzyä myötäillen yhtyeessä on myös kaksi kitaristia, joka on tietenkin oivallinen ratkaisu. Hyvin Aleksi ja Jussi tonttinsa hoitivat, kuten tietysti koko muukin porukka. Solisti Kari Saukon ääni tuntuu olevan juuri tällaisen musiikin esittämisessä parhaimmillaan.

 

Kari ”Gary” Saukko –  laulu
Seppo ”Ville” Salmi – basso ja laulua
Aleksi ”Allu” Ahokas – kitara ja laulu
Jussi Enkovaara – kitara ja laulu
Reko Lehtilä – kosketinsoittimet ja laulu
Juha-Pekka ”J-P” Nuorimaa – rummut ja laulu

Näitä kahta yhtyettä yhdistää ainakin yksi asia ja se on useamman laulusolistin käyttäminen. Se tuo syvyyttä kappaleisiin, joissa jo alkujaankin ollut useampi solisti.

Tämä illan aikana oli taivaan tähtikartalla tähdet oikeissa paikoissa ja olikin erityisen mukava palata kotiin, koska olin juuri saanut viettää illan aivan upean musiikin ja upeiden yhtyeiden seurassa.

Jari Kaikkonen / CRS

Los Bastardos Finlandeses on tällä hetkellä suvereeni omassa sarjassaan. Eilisellä levynjulkistuskeikalla nähtiin energinen, hyvän tuulinen ja paikoin jopa vaarallinen yhtye, jota oli tullut katsomaan kunnioitettavan runsaslukuinen yleisö. Osa paikalla olijoista oli houkuteltu paikalle samaan aikaan olevien Moottoripyörämessujen pääsylipulla. Se seikka toi paikalla varmasti oikeanhenkisiä kuulijoita.

Los Bastardos Finlandesesissa soittaa pitkän linjan muusikoita, joka näkyy kaikessa esiintymisessä. Bryn on ehdoton johtohahmo jo ulkoisen olomuotonsa vuoksi. Lauluääni on kuin 80 hiekkapaperilla hiottu – raspinen, mutta kuitenkin soiva (kuten Lemmyllä). Ben Granfeltin soitto oli erityisen hyväntuulista ja soolorikasta. Vaikka kitarasta meni kielikin poikki kesken soolon, ei se haitannut yhtään. Toinen kitaristi Olli Kykkänen ja rumpali Twist Twist Erkinharju pitivät taustat kunnossa kunnon AC/DC-tyyliin – ilmeittömästi, mutta tehokkaasti.

Keikalla kuultiin kappaleita koko yhtyeen uralta mm. Acapulco, My Baby´s Yours to Ride, Up On Bricks, Scrap Yard, Rock Bottom sekä muutama mielenkiintoinen cover-biisi. Mielenkiintoisin niistä oli ehdottomasti Moottoritie on kuumasta tehty uusi sovitus Road Fever, joka osoittaa hyvän kappaleen taipuvan myös loistavasti rehevämpäänkin muotoon. Keikkasettiin encore osastoon aina kuuluva Ace of Spades myös oli sekä minun, että yleisön mieleen. Kolmas vieras kappale oli alunperin Hawkwindin Silver Machine, joka sitoo Hawkwindin, Motörheadin ja LBF:n nätisti yhteen. Lemmyhän soitti Hawkwindissa bassoa ja aloitteli laulajan uraansa. Setti oli hyvin rakennettu ja piiruakaan ei annettu periksi kielen katkeamisista, eikä hetkittäisistä basson vaakalennoista huolimatta. Bändi antoi kaikkensa – poikaset olisivat tarvinneet tällaisen menon jälkeen siirretty tiputukseen.

Keikka oli siis erinomainen ja osoitti, että maassamme on erinomainen, taidokas ja hyvillä kappaleilla ladattu ROCKyhtye.

Nyt vaan levykauppaan ostamaan uusi loistava levy BMF Ball!

Jari Kaikkonen

Rock at Sea – Hård Rock 2012

Posted: marraskuu 28, 2012 in Keikkaraportit

Rock at Sea – Hård Rock 2012

M/S Cinderella
16 – 17.11.2012

Järjestäjä: July Morning

Joe Lynn Turner
Amarathe
Ken Hensley & Live Fire
The Southern Cross
Ramonas
Sabbath the coverband
The Baboon show
Lillasyster
Blues pills
Maiden Norway
Mårron
Köttgrottorna
Domanination Black
The Errols
Fatal Smile
Noizee
Imber

Tukholmasta – Maarianhaminaan on järjestetty jo vuodesta 1999 saakka hard rock -risteily, joissa on ollut tapana olla mukana sekä alkuperäisiä artisteja, että coverbändejä. Samoin risteilylle on otettu mukaan tulevaisuuden lupauksia.

Itse vakuutuin viime vuoden käynnin perusteella ohjemistosta niin paljon, ettei ollut vaikeaa hankkia myös
tänä vuonna lippua risteilylle. Viime vuodesta viisastuneena siirtymämatkoihin panostettiin tänä vuonna
paremmin ja näin ollen koko rupeama kesti kotoalähdöstä paluuseen alle kaksi vuorokautta.

Laivaan astuessa huomasi heti olevansa ”omien” parissa. Nahkaliiviä, pitkätukkaa, hevaria ja rokkaria oli
kiitettävästi mukana. Samoin hytteihin saakka kantautuva musiikki oli hard rock painotteista – ja sitä riitti.
Yhtyeiden esiintyminen oli jaettu kahdelle lavalle laivan eri päihin, joten pientä arvottamista täytyi tehdä, jos
halusi nähdä joltain yhtyeeltä koko setin. Mielenkiintoisimmat bändit esiintyivät suurella stagella, jossa oli
tietenkin myös suurin yleisö. Koska osa bändeistä oli tunnettuja nimenomaan Ruotsissa, ei kaikkien bändien
”suuruus” aivan avautunut, mutta ruotsalaisyleisö tuntui ottavan heidät vastaan asiaankuuluvalla arvolla.

Seuraavaksi muutamia koettuja tapahtumia.

Ruokailun kautta ja pienen laittautumisen kautta päästiinkin sitten itse asiaan. Joe Lynn Turner aloitti
ohjelmistonsa heti ensimmäisenä. Taustamuusikkoina hänellä oli mukana Suomen rundilla mukana olleet
Lamppari, Klaus Wirzenius, Okke Komulainen ja Rolf Pilve. Joe yhtyeineen heitti varman tuttuja biisejä täynnä
olleen setin. Itseäni lämmitti suuresti Deep Purplen kappaleiden mukanaolo. Jos joku sitä ihmettelee, niin
olihan Joe Deep Purplen solistina parin vuoden ja yhden levyn ajan. Rainbown ja Deep Purplen kappaleita
vilisevässä setissä mukana olivat ainakin Highway Star, Street of Dream, I Surrender, Perfect Strangers, Long
Live Rock´n´Roll ja päätteeksi Burn. Yleisö tykkäsi esityksestä silminnähtävästi ja samoin Joekin, joten kaikki
tuli tyydytetyksi.

Amaranthe oli minulle aiemmin tuntematon suuruus, mutta heidän energinen ja ammattitaitoinen show sulatti
ainakin minun sydämen. Yhtye esiintyy kolmen laulajan kera, jotka sopivalla erilaisuudellaan tuovat musiikkiin
sopivasti herkkyyttä ja rosoituutta sopivassa suhteessa. Lavashow oli myös energinen ja positiivinen, joka myös välittyi hienosti yleisölle. Amaranthe on tulossa Suomeen keikoille kesällä 2013 ja paikalla ollaan.

Ken Hensley esiintyi norjalaisen Live Fire-yhtyeensä kera Eirikur Haukson solistinaan. Heidän setti koostui
osittain Hensleyn soolomateriaalista, sekä Uriah Heepin tutuista kappaleista. Settiin kuuluivat mm. Set me Free, The Curse, Stealing, Look At Yourself, July Morning, Circle Of hands, Easy Livin’, The Wizard, The Last Dance
ja Lady in Black. Soundi oli raskaahko, joka johtui epäilemättä Live Firen muusikojen soittotyylistä – eikä
Hensleykään Hammondiansa pelkästään hivellyt, vaan antoi kunnolla ”palaa”. Yleisö tykkäsi noin tunnin setistä ja samoin Hensley, joten keikka oli onnistunut.

Illan kääntyessä jo yli yhden alkoi Southern Crossin keikka. Jälleen kerran huomasi, että olisi pitänyt jo
etukäteen tehdä paremmin kotiläksyt artistien suhteen. Toisaalta yllätyksetkin ovat hienoja – varsinkin
positiiviset sellaiset. Sen verran etukäteen tiesin, että kitarassa on Dion bändistä tuttu Rovan Robertson ja Black Black Sabbathissa ollut Geoff Nicholls. Laulaja kuitenkin räjäytti potin. Nils Patrik Johanssonin Diomainen ääni ja karismaattinen lavaesiintyminen yhdessä loistavien kappaleiden kanssa oli mitä viihdyttävintä. Koko bändin
olemus myös kieli siitä, että Dion ja Black Sabbathin musiikki on rakasta. Setissä olivat ainakin Heaven and
Hell, Rainbow in The Dark, Lock Up The Wolves, Headless Cross ja Don´t Talk to Strangers.
Rovan Robertson oli kitarassa erinomainen ja Geoff Nicholls tasaisen varma koskettimissa, eikä muistakaan muusikoissa ole kuin positiivista sanomista. Southern Cross on noteerattu myös Black Sabbathin nettisivuilla.

Ramonas aloitteli yö kolmen jälkeen. Bändi oli Briteistä ja setti koostui tietenkin The Ramonesin tunnetuista
kappaleista. Vaikka tytöt kaikkensa yrittivät, ei setti ollut kuitenkaan niin upea kokemus, että olisin koko setin
jaksanut seurata.

Sabbath the coverbändi aloitteli puoli viiden aikaan. Taas kävi niin, että kun esityksen harjoittelee tarpeeksi
hyvin, sekä solistilla on sopiva lauluääni, niin esityksestäkin tulee erinomainen. Solisti Marcus Rubinin lauluääni muistutti todella paljon Ozzyn lauluääntä. Kun myös elkeet olivat kohdillaan, oli hieno seurata esiintymistä.
Kappaleita joita kuultiin oli mm. N.I.B., Paranoid, War Pigs……..tuttuja ralleja tuli tunnin verran.

Tällaisen illan ja yön jälkeen olikin hyvä lähteä nukkumaan. Tuutulauluina soivat tutut hard rock -sävelet, joten untakaan ei tarvinnut pitkään odotella.

Aamupalan jälkeen olikin aika suunnistaa kohti Fun Clubia ja ensimmäistä esiintyjää. Nimenä Baboon show ei
aiemmin sanonut mitään, mutta tämän esityksen jälkeen nimi on mielessä. Baboon shown jälkeen ei mikään
ole enää entisellään. Vaikka keikka ei kestänytkään kuin puoli tuntia, niin se oli sellaista tykitystä ja vauhtia
täynnä, ettei sitä bändi voi pitempään esittääkään. Laulaja oli kuin nykyajan Peppi Pitkätossu – todella
energinen ja tältä mimmiltä lauluääntä todella irtosi. Mm. seuraavat rokit kuultiin: This is how your story
ends, Punk Rock Harbour, It’s a Sin ja Heidi Heidi Ho Ho. Kyllä siis ”rockpunkkiinkin” saa uutta näkemystä ja
nuoruuden intoa.

Lauantai musiikkitarjonnan päätti osaltani ruotsalainen ja ruotsinkielinen raskas heavy bändi nimeltä Lillasyster.
Tämäkin bändi oli minulle uusi tuttavuus, mutta hetken kuunneltuani huomasin, että a) ruotsalaiset tykkää b)
tehokkaan ja toimivan rokin tunnistaa aina. Vaikken ollut kuullutkaan mitään kappaletta entuudestaan, niin
erotin Umbrellan, joka on myös Rihannan ohjelmistossa. Muita kappaleita olivat Så jävla bra, Nu har Jag fått
nog ja Dra åt helvete. Bändi yhdistää minusta hyvin melodisen ja rähinämusiikin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Pienellä lavalla oli myös liuta bändejä, joista tuli katsottua osittain Mårron, Köttgrottorna ja Imber. Mårronissa oli solistina Göran Edman – tuttu mm. Nikolo Kotsevin levyiltä. Tämä kokoonpano esitti kuitenkin hieman
kesympää materiaalia. Köttgrottorna oli ikipunkkareiden ilmiselvä terapiabändi. Neljän tytön ja yhden pojan
muodostama Imber taas koettaa tarpoa heavy musiikin sarkaa kohti mainetta. Vielä on kuitenkin matkaa.

Aikatauluista johtuen suomalainen Domination Black jäi katsomatta ja samoin Fatal Smile. Fatal Smile on
näyttävä bändi, jonka musiikissa elää kasariheavy nykymaustein.

Summataan risteilyn anti seuraavaksi. Mielestäni musiikkitarjonta oli enemmän kuin hyvä. Osa oli tuttuja ja
osa ei. Kuitenkin nimenomaan ne tuntemattomat antoivat kokemukselle ne parhaat kiksit. Mitään
käytöshäiriöitä en huomannut – ainoastaan yötä kohti siirryttäessä joidenkin askeleet alkoivat olla enemmän ja
vähemmän hapuilevia. Lavan edessä oli tietenkin kovin meno, muttei niin kova kuin viime vuonna Paul
Diannon ja Udon aikana.

Tällaisilla risteilyllä viihtyy hienosti. Suomalaisiakin oli varmaan mukana enemmän kuin ne jotka tiesin, mutta
hyvin risteilyllä pärjäsi ruotsalaistenkin kanssa. Musiikki yhdistää.

Ensi vuonna uudestaan.

Teksti: Jari Kaikkonen