Arkisto kategorialle ‘rock’

The Ramones:Leave Home (1977)

Posted: huhtikuu 27, 2017 in Klassikot, Levyarviot, rock

Kymmenes tammikuuta 1977 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Leave Home on The Ramonesin toinen studioalbumi. Rhino Entertainmentin julkaisema laajennettu cd-versio pitkäsoitosta oli vuorossa kesäkuussa 2001.

Leave Homen kappaleet kirjoitettiin pian Ramonesin esikoisalbumin jälkeen, mutta silti yhtye osoitti kakkospitkäsoitollaan melkoista kehitystä debyytistään. Leave Home oli esikoisalbumia tuotetumpi ja sen kappaleet nopeatempoisempia. Pitkäsoiton takakannessa nähtiin tuleva Ramones-logo, jonka suunnittelusta vastasi Arturo Vega. Leave Homelta julkaistiin kolme singleä; I Remember You, Swallow My Pride sekä Carbona Not Glue, joista ainoastaan keskimmäinen nousi listoille. Pitkäsoiton julkaisua seurasi ahkeraa keikkailua Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Tekstiensä osalta Leave Homea voi pitää rikkaana albumina ja myös musiikillisesti kyseessä on monipuolinen kokonaisuus. Mukana on selkeästi popmusiikista vaikutteita ammentaneita raitoja tyyliin I Remember You, Oh Oh I Love Her So sekä Swallow My Pride. Myös What’s Your Game lukeutuu onnistuneesti melodisempaan osastoon. Punkrocksoundia edustavat esimerkiksi You’re Gonna Kill That Girl, Gimme Gimme Shock Treatment sekä Pinhead. Kappaleista viimeksi mainitun lopussa kuultu Gabba Gabba Hey -huuto oli napattu kauhuelokuva Freaksista, jonka yhtyeen jäsenet näkivät Clevelandissa, Ohiossa. Leave Homen uusintajulkaisujen brittiversiolla Carbona Not Gluen korvasi Babysitter ja jenkkipainoksella Sheena is a Punkrocker siitäkin huolimatta, että kappaleista jälkimmäinen oli mukana myös Leave Homea seuranneella seuraavalla Ramonesin klassikkoalbumilla Rocket to Russia. Carbona ja Babysitter ovat molemmat mukana Leave Homen laajennetulla cd-versiolla. Pitkäsoiton ainoa coverkappale on alun perin The Rivieras-yhtyeen levyttämä surfkappale California Sun. Leave Homen saama vastaanotto kriitikoiden keskuudessa oli suurimmaksi osaksi myönteistä. Silti pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla ainostaan 148. sijan. Albumi äänitettiin lokakuussa 1976 New Yorkin Sundragon -studioilla. Leave Homen julkaisua seurasi aluksi neljän kuukauden kiertue kotimaassa. Siihen sisältyi useampi keikka Blue Öyster Cultin kanssa. Kiertueen Britannian-osuus alkoi huhtikuussa 1977 Ramonesin soittaessa uutta aaltoa edustaneen Talking Headsin kanssa.

Rolling Stoneen kirjoittanut Ken Tucker antoi Leave Homelle tuoreeltaan erinomaiset arvostelut. Hän ylisti Ramonesin huumoria ja hardrockin puhtautta. On olemassa koulukunta, jolle Leave Home on The Ramonesin levytystuotannon huipentuma.

 

Rokki-Pete

Joulukuussa 1970 ilmestynyt Pendulum on Creedence Clearwater Revivalin järjestyksessään kuudes  ja toinen kyseisenä vuonna ilmestynyt studioalbumi. Seuraavan vuoden tammikuussa pitkäsoitolta julkaistiin kaksipuolinen singlehitti Have You Ever Seen the Rain/Hey Tonight, joka nousi kahdeksanneksi.

Paraatipuolesta on levytetty runsaasti coverversioita, joiden levyttäjistä mainittakoon pikaisesti Spin Doctors, Ramonesin coveralbumilleen Acid Eaters vuonna 1993 levyttämä versio sekä Joan Jettin vuonna 1990 julkaistulle, niin ikään pelkistä lainakappaleista koostuvalle pitkäsoitolleen The Hit List taltioima sielukas näkemys. Creedencen pitkäsoitoista ainoana Pendulum koostuu pelkästään John Fogertyn käsialaa olevista kappaleista; mukana ei ole ainuttakaan coveria. Pendulum oli viimeinen Creedencen albumi, jolla sittemmin soolouransa käynnistänyt Tom Fogerty oli mukana ja vastaavasti viimeinen yksin John Fogertyn tuottama  yhtyeen pitkäsoitto. Creedencen aikaisempiin, kitaran dominoimiin pitkäsoittoihin verrattuna Pendulum oli myönteisellä tavalla kokeilunhaluinen ja sisälsi instrumentaatiossaan runsaasti puhaltimia ja kosketinsoittimia. Pitkäsoitolla on mukana useita varsin laadukkaita, mutta silti vähemmän tunnettuiksi jääneitä John Fogertyn käsialaa olevia kappaleita, joista mainittakoon verevällä saksofonisoololla ryyditetty Chameleon, rankka Pagan Baby sekä sielukkaan tyylikäs balladikaunokki (Wish I Could) Hideway, jossa Fogerty loistaa niin tulkintansa kuin kosketinsoitinosuuksien osalta. Todellista kosketinsoitintaiturointia tarjoaa myös b-puolen avauskappale, suorana rockpalana käynnistyvä Born to Move. Mukana on myös harvinaislaatuinen avant garde-numero Rude Awakening. Pitkäsoitto äänitettiin kuukauden aikana San Franciscon Wally Heider -studioilla. Kyseessä oli yhtyeelle harvinaislaatuisen pitkä levytysrupeama. Aikaisemmin Creedence oli treenannut kappaleensa valmiiksi ennen studioon menoa. Tällä kertaa albumin kappaleet opeteltiin studiossa ja pistettiin saman tien narulle. Myöhemmin lisättiin kuitenkin useita instrumentti- ja lauluosuuksia. Puhallinsektiosta vastasi yksin John Fogerty, mutta kosketinsoitinosuuksista myös basisti Stu Cook ja rumpali Doug Clifford.
Suomessa yli 20 000 kappaletta myynyt Pendulum saavutti kultalevyn.Billboardin listalla albumi nousi viidenneksi ja saavutti Britanniassa kahdeksannen sijan.
Rokki-Pete

Britanniassa elokuussa 1969 ilmestynyt As Safe as Yesterday Is on Humble Pien esikoispitkäsoitto, joka saavutti kotimaassaan 32 sijan. Humble Pien kokoonpanoon kuuluivat Small Facesin johtohahmona tunnetuksi tullut Steve Marriott ja The Herd-yhtyeen Peter Frampton. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin Spooky Toothissa soittanut basisti Greg Riddley ja nuori rumpalilahjakkuus Jerry Shirley. Niinpä Pie niputettiin lähes suoraan superyhtyeiden kastiin lukeutuvaksi. Yhtyeen nimi on tulkittavissa vastustamaan kyseistä statusta. Marriott ja Frampton vastasivat myös suurimmasta osasta Humble Pien debyytin kappalemateriaalista. Pitkäsoiton avaa silti varsin sielukas näkemys Steppenwolfin kappaleesta Desperation. Ian McLaganin, Marriottin Small Facesin aikakauden yhtyetoverin, käsialaa on tyylillisesti hienoisesti Led Zeppelinin mieleen tuova Growing Closer. McLagan jopa treenasi Pien kanssa, mutta lyöttäytyi silti yhteen toisten Small Faces-muusikoiden, eli Ronnie Lanen ja Kenny Jonesin sekä Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa The Facesin riveissä.  Framptonin yksin työstämiä kappaleita Humble Pien  esikoisalbumilla edustavat Stick Shift sekä sielukkuutta huokuva I’ll Go Alone. Kaksikko Frampton ja Marriott vastaa albumin terävimpään kärkeen lukeutuvasta ja Framptonin vokalisoimasta nimikappaleesta muiden Pien esikoisen raitojen ollessa Steve Marriottin käsialaa. Niistä Buttermilk Boy ja A Nifty Little Number Like You edustavat rankassa kitaravoittoisuudessaan varhaista hardrockia. Myös Bang! lukeutuu pitkäsoiton rypistyksiin, mutta kevyempää musiikillista ilmaisua pitkäsoitolla tarjoavat letkeä Alabama 69 sekä sielukasta balladiosastoa edustava albumin päätösraita What You Will.

Humble Pie muurasi debyyttialbumillaan omalta osaltaan heavyrockin peruskiviä. As Safe as Yesterday Is on silti monipuolinen pitkäsoitto, joka sisältää lisäksi vaikutteita folkista, bluesista ja popista. Mike Saundersin vuonna 1970 kyseisestä pitkäsoitosta Rolling Stonessa julkaisemassa arviossa mainitaan jopa termi heavy metal. Vielä vuoden 1969 aikana ehti ilmestyä Humble Pien kakkosalbumi Town and Country, jolla yhtye toi esiin akustisempaa musiikillista ilmaisuaan.

Rokki-Pete

MC 5:Back in the USA (1970)

Posted: maaliskuu 26, 2017 in Klassikot, Levyarviot, rock
Tammikuun puolivälissä 1970 ilmestynyt Back in the USA on detroitilaisen esipunkyhtye MC5:n toinen pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen studioalbumi. Se eroaa tyylillisesti voimakkaastikin yhtyeen rujosta ja raa’asta, livenä taltioidusta esikoisalbumista Kick Out the Jams. Osaltaan seikkaan vaikutti aikaisemmin Rolling Stonen toimittajana vaikuttanut ja kyseisen albumin tuottanut Jon Landau. Hän oli orientoitunut suoraan rockiin psykedeelisen ilmaisun sijaan. Landau oli kiinnostunut toimimaan tuottajana ja hän ystävystyi Atlantic Recordsin Jerry Wexlerin kanssa. Tätä kautta Landau tutustui poliittisesti radikaaliin MC 5:een, joka oli siirtynyt Atlanticin artistiksi vuonna 1969 saatuaan potkut Elektralta. Back in the USA:n coverkappaleita edustavat avausraita, näkemys Little Richardin klassikosta Tutti Frutti, jonka MC 5 päivitti vuoteen 1970 sekä hiljattain edesmenneen rockin pioneerin Chuck Berryn sävelaarteistosta poimittu nimikappale Back in the USA. Pitkäsoiton ainoa balladiosastoa edustava kappale on Let Me Try. Muilta osin albumi koostuu iskevistä, innostavista ja silti melodisista rocklatauksista. Niistä etenkin rockin riemua aidosti henkivä Tonight, teiniaddrenaliinia huokuva Teenage Lust, upeariffinen High School ja tyylitajuisesti revittelevä Looking at You ovat suorastaan erinomaisia kappaleita. Rankka American Ruse kritisoi tekstissään Yhdysvaltain hallituksen hypokriittistä vapauden ideaa ja pitkäsoiton haasteellisinta antia edustava Human Being Lawnmother ilmaisee vastustusta Yhdysvaltain osallisuudesta Vietnamin sotaan. Fred ”Sonic” Smithin vokalisoima ja upean melodinen  Shakin Street lukeutuu myös albumin kirkkaimpiin helmiin.
Vaikka Back in the USA:sta ei muodostunut Kick Out the Jamsin veroista menestystä, on albumin ansiot MC 5:n varhaisten vaikutteiden esiintuojana oivallettu. Vuonna 2011 Back in the USA saavutti sijan 451. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Tyylillisesti kyseinen pitkäsoitto vaikutti 70-luvun myöhäisemmistä musiikillisista suuntauksista niin voimapoppiin kuin punkrockiinkin.
Rokki-Pete

Vuonna 1986 ilmestynyt pitkäsoitto Somewhere in Time sijoittuu Iron Maidenin tuotannossa lähes terävimpään kärkeen, vaikkei se kenties ole  täysin saavuttanut ansaitsemaansa arvostusta. Tähän ei ole voinut olla vaikuttamatta se, että longarin kappaleista ainoastaan kahdesta muodostui todellisia keikkastandardeja. Kyseisellä albumilla kuultiin Maidenin historiassa ensi kertaa kitarasyntetisaattoreita, eivätkä solisti Bruce Dickinsonin akustisvoittoiset kappaleet päässeet levylle mukaan. Somewhere in Timella helmikuun 27. päivä 60 vuotta täyttäneen kitaristi Adrian Smithin  sävelkynä oli todella terässä. Smithin käsialaa ovat nimittäin pitkäsoiton todellisen ässähitin, killerikertosäkeellä kuorrutetun Wasted Yearsin lisäksi Sea of Madness sekä Somewhere in Timen terävimpään kärkeen sijoittuva Stranger in a Strange Land. Suuri osa albumin kappaleista on jo totuttuun tapaan perustajajäsenen, basisti Steve Harrisin käsialaa. Hän vastaa yksin iskeväriffisestä avauskappaleesta Caught Somewhere in Time, kakkospuolen avaavasta, aavistuksen keskinkertaisemmasta raidasta The Loneliness of the Long Distance Runner, tekstissään Harrisin historiallisia intressejä esiin tuovasta päätöskappaleesta Alexander the Great sekä ykköspuolen päättävästä raidasta Heaven Can Wait, josta albumin kappaleista ainoana muodostui keikkavakio Wasted Yearsin tavoin.  Kitaristi Dave Murrayn ja Harrisin yhteistyötä oleva Deja-Vu omaa todella komean melodian ja saa kantaa albumin unohdetun klassikon uljasta titteliä. Sekä huomattavan vivahteikkaita sävellyksiä, että suhteellisen suoria rockpaloja sisältävän  Somewhere in Time -albumin kansikuvalla on tarjottavanaan useita viittauksia Maidenin varhaisempaan tuotantoon. Pitkäsoittoa on myyty yksistään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta.

Rokki-Pete

Peer Güntin diskografiassa jouluksi 1988 ilmestynyt Fire Wire on varsin onnistunut pitkäsoitto etenkin, kun ottaa huomioon minkälaisessa kiireessä kyseinen albumi kasattiin. Fire Wire oli PG:n levyistä viimeinen suurmenestys.  Reippaasti yli 20 000 kappaleen myynnillään albumi pääsi varsin lähelle kultalevyä. Sen materiaalista kaksi kappaletta edustaa vanhaa tuotantoa. Bluesklassikkoa Rock Me Baby ryhdyttiin soittamaan basisti Tsöötz Kettulan liityttyä mukaan kokoonpanoon. Samalla kaikuheavylle sanottiin lopullisesti hyvästit. Young Man’s Dream oli todella vanha 17. maaliskuuta 57-vuotispäiväänsä viettävän yhtyeen sielun Timo Nikin sävellys, joka totteli alun perin nimeä Speed Ass. Fire Wiren todellisiin kultakimpaleisiin lukeutuvat rullaavalla riffillä kruunattu Moses on the Mountain, myös singlenä julkaistu kipakka Wake Me Up sekä Nikin bluesjuurista erinomaisesti muistuttava Handful of Sand. Tiukimmista rypistyksistä erityisen onnistuneesti toimivat revittelevä avausraita Fat Girls, sekä kokonaisuuden nopein biisi Who’s Gonna Be Elected. Homebound Train jatkaa onnistuneesti Nikin Train Trainilla ja Midnight Trainilla alkanutta juna-aiheisten kappaleiden sarjaa. Pisimpään Fire Wiren kappaleista Güntin keikkasetissä pysyi veikeä T Bone Steak and a Bottle of Beer. Ärhäkkä Riding Shotgun tarjoaa Nikiltä erinomaisen kitarasoolon ja itse asiassa albumin kappaleista ainoastaan päätösraita Red Cadillac edustaa hienoista täytettä. Fire Wirella Günt hidasti ja monipuolisti onnistuneesti tyyliään sitä edeltäneen albumin Good Girls Don’tin suoraviivaisuuden jälkeen. Omalla listallani Fire Wire on kolmen tärkeimmän Günt-albumin joukossa upean debyytin ja Don’t Mess with the Countryboysin kanssa. Se on myös ensimmäinen tuoreeltaan hankkimani Günt-äänite. Kyseisen pitkäsoiton aikoihin todensin Kouvolan kovat myös mainiolla keikalla Kuopion Jäähallissa toukokuussa 1989.

Rokki-Pete

Alice Cooperin voi yhtyeineen todeta yltäneen kaupalliseen huipentumaansa vuonna 1973 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Billion Dollar Babies. Bob Ezrinin tuottama albumi yhdisti tyylillisesti perusrockista tuttuja elementtejä yhtyeen livekeikoilta tutuiksi tulleisiin teatraalisiin vivahteisiin. Pitkäsoiton nimi kuvastaa sitä hämmennystä, jonka yhtyeen jäsenet olivat saaneet kokea kahden vuonna 1971 julkaisemansa pitkäsoiton; Love It to Deathin ja Killerin sekä vuonna 1972 ilmestyneen School’s Outin saavuttaman menestyksen jälkeen. Kahden vuoden aikana kellaribändistä oli kehkeytynyt eräs maailman suosituimmista rockyhtyeistä. Alice Cooper vastasi suuresta osasta pitkäsoiton tekstejä, jotka käsittelevät shokkiarvonsa vuoksi myös hämmentäviä aiheita. Nauhoitukset käynnistyivät Greenwichissa, Connecticutissa ja ne viimeisteltiin Morgan- studioilla Lontoossa, missä paikalle saapuivat esimerkiksi Harry Nilsson, Marc Bolan sekä Keith Moon. Billion Dollar Babiesin julkaisua seurasi massiivinen kiertue, jonka aikana yhtye soitti kolmessa kuukaudessa 64 konserttia 59:ssä kaupungissa. Kyseinen kiertue löi useita yleisöennätyksiä Yhdysvalloissa. Suurimman osan Billion Dollar Babiesin musiikista sävelsi kitaristi/kosketinsoittaja Michael Bruce. Pitkäsoiton avauskappaleena on kuitenkin laulaja/lauluntekijä Rolf Kempfin käsialaa oleva ja alun perin Judie Collisin levyttämä Hello Hooray! Upean melodian ja suorastaan kliimaksiin yltävän coda-osuuden sisältävä kappale erottaa Alicen tyylillisesti virkaveljistään. Raped and Freezin’ on rivakka ja nopeatempoinen rockpala, jonka teemana on pakeneminen Meksikon autiomaan halki. Elected on itse asiassa uusioversio yhtyeen varhaisempaa tuotantoa edustavasta kappaleesta Reflected. Ezrinin käsialaa olevat puhallinsovitukset täydentävät kappaleessa kekseliäitä kitarariffejä. Riffipainotteinen nimikappale Billion Dollar Babies saa taustavokalistikseen Donovanin. Unfinished Sweet-kappaleessa ääniefektit täydentävät pelkistettyä kitarariffiä.Tyylillisesti elokuvamusiikkia muistuttava kappaleen väliosa sisältää niin ikään monia efektejä. Kakkospuoli käynnistyy top 40-hitiksi muodostuneella upealla kertosäkeellä kuorrutetulla kappaleella No More Mr Nice Guy. Akustisella riffillä käynnistyvästä ja Dennis Dunawayn upeaa bassottelua sisältävästä Generation Landslidesta muodostui myös keikkastandardi, vaikkei kappaletta julkaistukaan singleformaatissa. Loppuosa pitkäsoitosta on melkoisen teatraalinen. Sick Thingsiä hallitsevat Ezrinin käsialaa olevat puhallinsovitukset. Mary Ann on harvinaislaatuinen balladi, jossa Brucen alhaalle miksattu piano ja Cooperin voimakkaat laulusuoritukset täydentävät onnistuneesti toisiaan. Vaikka kyseessä olikin pelkkä shokkiefekti, I Love the Deadista muodostui ehkäpä Cooperin uran eniten hämmennystä herättänyt kappale. Billion Dollar Babies nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin.  Alice Cooper Band sai Billion Dollar Babiesin jälkeen valmiiksi kuitenkin enää yhden pitkäsoiton, loppuvuodesta 1973 ilmestyneen albumin Muscle of Love. Alice jatkoi sooloartistina vuosikymmeniä eteenpäin Brucen, Dunawayn ja rumpali Neal Smithin perustaessa Billion Dollar Babies -nimisen yhtyeen.
Rokki-Pete