The Runaways:Queens of Noise (1977)

Tammikuussa 1977 Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Queens of Noise on naisrockin todellisen pioneeriyhtyeen The Runawaysin toinen pitkäsoitto. Vaikka kyseinen albumi identifioituu ensisijaisesti hardrocklevyksi, on siltä poimittavissa myös elementtejä punkista, heavysta ja jopa bluesrockista. Tempoiltaan kyseessä on vaihteleva albumi, joka koostuu ensisijaisesti The Runawaysille tunnusomaisesta kitaravoittoisesta soundista. Mukana on myös kaksi selkeästi rauhallisempaa kappaletta, joita on joskus kuvattu varhaisiksi voimaballadeiksi. Vaikka Queens of Noise ei eroa tyylillisesti ratkaisevasti The Runawaysin debyyttipitkäsoitosta, albumilla korostuu volyymistaan huolimatta tietynlainen musiikillinen sofistikoituneisuus. Yleisesti myönteisiä arvioita kerännyt pitkäsoitto on säilynyt The Runawaysin kotimaassa yhtyeen menestyneimpänä albumina. The Runawaysin debyytin saavutettua jonkin verran suosiota niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön keskuudessa yhtye työsti kakkospitkäsoittonsa samalla naisistolla, jonka muodostivat solisti Cherie Currie, rytmikitaristi/solisti Joan Jett, soolokitaristi Lita Ford, rumpali Sandy West ja basisti Jackie Fox. Heistä viimeksi mainitun mukaan The Runaways oli levy-yhtiönsä Mercury Recordsin kanssa tekemänsä sopimuksen vuoksi määrätty julkaisemaan kaksi pitkäsoittoa vuodessa. Niinpä Queens of Noise julkaistiin ainoastaan seitsemän kuukautta The Runawaysin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Ennen Queens of Noisen äänitysten aloittamista yhtyeen ja manageri Kim Fowleyn välit olivat muuttuneet siinä määrin huonoiksi, että uudeksi tuottajaksi albumille valikoitui Earle Monkey, joka oli tullut tunnetuksi ensisijaisesti musiikillisesta yhteistyöstään The Beach Boysin kanssa. Fowley oli silti periodiluontoisesti mukana myös Queens of Noisen tuotantotyössä.

Queens of Noise äänitettiin Mankeyn Brothers-studiolla Santa Monicassa, Kaliforniassa. Jackie Foxin mukaan The Runaways vastasi itse suuresta osasta tuotantotyötä. Kappaletta Midnight Music lukuun ottamatta Queens of Noisen raidat äänitettiin samaan tyyliin:rummut, basso ja rytmikitarat nauhoitettiin riffejä lukuun ottamatta samanaikaisesti livenä Westin, Foxin ja Jettin ollessa näköetäisyyden päässä toisistaan. Jokainen heistä äänitti silti eri huoneessa, mikä esti instrumenttien vuotamisen nauhoituksen aikana. Riffit, kitarasoolot ja lauluosuudet nauhoitettiin myöhemmin ja miksattiin rumpu, basso- ja rytmikitararaitojen kanssa lopulliselle levylle.  Ford hyödynsi useita tekniikoita kitarasoolojensa äänittämiseen. Hän soitti sekä mikitetyn vahvistimen läpi että suoraan miksauspöytään. Jackie Foxin mukaan Sandy West ei käyttänyt klikkiraitaa äänityksissä. Queens of Noise – pitkäsoitolle päätyneiden kymmenen kappaleen lisäksi The Runaways nauhoitti samoissa äänityssessioissa kaksi biisiä, joita ei julkaistu kyseisellä albumilla. Hollywood Dream ja C’mon näkivät lopulta päivänvalon vuonna 1980 ilmestyneellä pitkäsoitolla Flaming Schoolgirls. Se koostui aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista, joka saatiin ihmisten kuultavaksi vasta The Runawaysin vuoteen 1979 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Foxin mukaan ainoastaan leadvokalisti Currie olisi halunnut Hollywood Dreamin tulevan julkaistuksi Queens of Noise-albumilla. Fox ja Ford vastustivat kyseistä kappaletta siinä määrin, että kieltäytyivät soittamasta omia instrumenttejaan Hollywood Dreamissa. Jettin ja Westin kannustamina he varmistivat, ettei kappale tullut julkaistuksi Queens of Noisella. Tammikuussa 1977 ilmestynyt Queens of Noise julkaistiin vinyylinä, kasettina ja kasiraitanauhana. Queens of Noisen kymmenestä raidasta The Runawaysin jäsenistöä osallistui yhdeksän kappaleen kirjoittamiseen.

Nimikappale oli The Quick-yhtyeen Billy Bizeaun varta vasten The Runawaysille kirjoittama; pitkäsoitto ei sisältänyt ainuttakaan varsinaista coveria. Raskasta soundia edustava nimiraita sisältää erottuvan riffin ja Fordin kitarasoolon. Kappaletta oli kaavailtu Currien vokalisoimaksi, mutta solistiksi päätyi Jett omasta ja muiden yhtyeen jäsenten tahdosta. Täysin Jettin käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa Take It Or Leave It alkaa Sandy Westin suorastaan ukkosmaisella rumpufillillä ja tarjoaa voimakasta kitarointia niin Fordilta kuin Jettiltä. Pehmeämpi ja melodisempi Currien vokalisoima Midnight Music lukeutui hänen omiin suosikkeihinsa ja Currie osallistui myös kappaleen sävellystyöhön lauluntekijä Steven Tetschin ja Fowleyn kanssa. Tyylillisesti Midnight Music vaikutti osaltaan Los Angelesin 80-luvun glammetaltyyliin. Fowleyn, Westin ja The Runawaysin originaalibasistin, sittemmin The Banglesin riveistä tutuksi tulleen Michael Micki Steelen kirjoittama Born to Be Bad alkaa tempoltaan varsin hitaana ja sisältää Jettiltä osittain varsin hempeää vokalisointia. Arvioissa mielipiteet kappaleesta ovat vaihdelleet voimakkaasti. Fordin, Fowleyn ja Foxin käsialaa oleva Neon Angels on the Road to Ruin sisältää Fordin hitaan riffin ja kitarasoolon. Rankkana rockrypistyksenä kappale on nostettu kuuluvaksi pitkäsoiton parhaimmistoon. Currien kyseisen kappaleen laulusuoritusta on pidetty jopa hänen parhaanaan.

Kakkospuolen avaava I Love Playin’ with Fire oli toinen täysin Jettin käsialaa oleva kappale albumilla. Nopeatempoinen rockpala sisälsi Fordin voimakkaan riffin ja kitarasoolon, jota Fox piti eräänä hänen parhaistaan. Basistin mukaan kappaletta oli hauska soittaa keikkakontekstissa. Kappaleen kolmannessa säkeistössä kuulluista handclapeista vastasi yhtye ystäviensä, joihin lukeutui esimerkiksi Rodney Bingenheimer, kanssa. Fowleyn, Westin, Jettin ja viimeksi mainitun ystävän Kari Kromen käsialaa oleva California Paradise oli varhaisin Queens of Noise – pitkäsoitolle kirjoitetuista kappaleista. Itse asiassa se oli myös yksi niistä kappaleista, jonka Fox oppi suorittaessaan koesoittoaan yhtyeessä. Westin rumpufillillä alkavasta kappaleesta kehittyy kitaravetoinen, Currien vokalisoima rockraita, jonka kertosäkeessä stemmalaulusta vastaa Jett. Kyseessä on Queens of Noisella siinä mielessä harvinaislaatuinen kappale, että sen kitarasoolo on jaettu Jettin ja Fordin kesken ensin mainitun vastatessa ensimmäisestä osasta. Fowleyn, Foxin ja Jettin käsialaa oleva Heartbeat on viimeksi manitun leadvokalisoima Foxin vastatessa taustavokaaleista. Alun perin Fowleyn ja Foxin kirjoittama Heartbeat oli tarkoitettu omistetuksi Joey Ramonelle ja Foxia kaavailtiin kappaleeseen leadvokalistiksi. Fowley suunnitteli Currien ja Foxin olevan kappaleessa solisteina. Kaksikon äänet eivät kuitenkaan sopineet yhteen. Fowley ja Currie kirjoittivat Foxin tietämättä kappaleeseen uuden tekstin, joka kertoi David Bowiesta ja nauhoittivat lauluosuudet ilman basistia. Kappaleen melodiasta vastasi Currie. Pitkäsoiton päättää Fowleyn ja Fordin käsialaa oleva Fordin kitaranäytös Johnny Guitar. Yli seitsemän minuutin kestossaan kappale on yli kaksi kertaa pidempi kuin kahdeksan muuta Queens of Noisella julkaistua raitaa. Toiseksi pisin kappale albumilla on lähes neljä ja puoli minuuttinen Born to Be Bad. Jackie Fox piti Johnny Guitaria The Runawaysin levytystuotannon huonoimpana kappaleena. Joan Jett kuvasi Johnny Guitaria Lita Fordin mahdollisuutena näyttää soolokitaratyöskentelyään. Kappale sai osakseen myös myönteistä palautetta. Soundsin arviossa Barry Myers suositteli Queens of Noisea lukijoilleen. Teoksessaan The Rough Guide to Rock Peter Buckley ylisti pitkäsoittoa popmetallin huipentumaksi.

.

Rokki-Pete

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: