Stone The Crows:Teenage Licks (1971)

Stone The Crows oli vuosien 1969 ja 1973 välillä toiminut skottilais-brittiläinen bluesrockyhtye, jonka musiikillisessa ilmaisussa oli ajoittain myös ilmeisiä progevivahteita. Yhtyeen tunnetuimmat jäsenet olivat myöhemmin soolouransa luonut ja esimerkiksi Zoot Moneyn kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt solisti Maggie Bell ja Alex Harveyn pikkuveli, kitaristi Leslie Harvey, joka menehtyi traagisesti sähköiskuun kolmas toukokuuta 1972 ennen Swansean yliopistossa soitetuksi kaavailtua keikkaa. Aikaisemmin Thunderclap Newman -yhtyeessä vaikuttanut Jimmy McCulloch viimeisteli yhtyeen kanssa sen joutsenlauluksi jääneen albumin Ontinuous Performance. Alkuvaiheessa Stone the Crowsin basistina oli sittemmin Robin Trowerin yhtyeessä vaikuttanut basisti/solisti Jimmy Dewar ja loppuvaiheen kosketinsoittaja Ronnie Leahy oli tuottajana Wigwamin vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Lucky Golden Stripes and Starpose. Myös Stone the Crowsin rumpalilla Colin Allenilla  on takanaan varsin merkittävä musiikillinen ura, jonka virstanpylväisiin lukeutuu esimerkiksi jäsenyys John Mayall’s Bluesbreakersissa.  Peter Grantin manageroima Stone the Crows työsti uransa aikana neljä albumia, joista monien diggareiden suosikki on järjestyksessään kolmas ja vuonna 1971 ilmestynyt pitkäsoitto Teenage Licks. Sen avauskappale, tukevasti rokkaava Big Jim Salter on saattanut toimia inspiraation lähteenä Deep Purplelle Burn-albumin kappaleeseen Might Just Take Your Life. Faces on sielukas balladi, jossa Maggie Bellin vokalisointi pääsee tyylikkäästi oikeuksiinsa. Mr Wizard jatkaa tunnepitoisesti tempoa lisäten ja instrumentaatiotaan puhaltimilla rikastaen. Teenage Licksin coverpala on tyylitajuinen näkemys Bob Dylanin varhaistuotannon klassikoihin lukeutuvasta Don’t Think Twice It’s Alrightista. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Keep on Rollin’ edustaa nimensä veroisesti rullaavaa rockilmaisua ja traditionaalista Allen Mochreesta tarjolla on vajaan puolen minuutin näkemys. Lähes kuusi ja puoliminuuttinen One Five Eight on pitkäsoiton vakuuttava teos, jossa Bell eläytyy kappaleen tekstin bluesiin varsin vakuuttavasti ja myös Harveyn kitarasoolo tarjoaa silkkaa dynamiittia. Koko yhtyeen käsialaa oleva I May Be Right I May Be Wrong jatkaa onnistuneesti sielukkaan rokkauksen parissa operointia päätösraita Seven Lakesin kääntyessä progressiivisen rockin suuntaan. Stone The Crows oli erinomainen yhtye ja Teenage Licks edustanee sen tuotannon terävintä kärkeä.

Rokki-Pete

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: