Arkisto kohteelle Touko, 2016

Slade:Slade Alive!

Posted: Touko 29, 2016 in Klassikot, Levyarviot, rock

Brittikvartetti Slade (Noddy Holder:kitara/laulu, Dave Hill:kitara, Jimmy Lea:basso, koskettimet ja Don Powell:rummut) tehtaili 1970 luvun alkuvuosina ansiokkaan määrän singlehittejä. Vuoden 1972 alkupuolella nauhoitetun studioliven Slade Alive! aikoihin yhtyeellä oli plakkarissaan jo muutama klassikko, kuten Coz I Luv You sekä Look What You Dun, mutta monta legendaarista hittikappaletta odotti vielä julkaisuaan.

Slade Alivella kulminoituvat Sladen varhaisen tuotannon tavaramerkit; Noddy Holderin raaka ja revittelevä laulusoundi, tuhdit kitarat, jykevät bassot ja tiukat kompit. Albumilla kuullaan suhteellisen runsaasti covermatskua; kiekko käynnistyy Ten Years Afterin jytähelmellä Hear Me Calling. Muita lainoja edustavat myös studioversiona levytysohjelmistoon päätynyt ja Little Richardin näkemyksenä tunnetuimmaksi tullut Get Down and Get with It, Steppenwolfin Born to Be Wild sekä yllättävimpänä folkrockin keskeisiin yhtyeisiin lukeutuvan Lovin’ Spoonfulin Darling Be Home Soon, joka lopun kitaroinnissaan yltää melkoiseksi jytäpalaksi sekin.

Omasta tuotannosta mukana ovat In Like a Shot from My Gun, Know Who You Are sekä kaikkein tanakimpana rytistyksenä Keep on Rocking. Slade Alive! dokumentoi upean brittibändin live-esiintymisen raakuuden juuri hetkeä ennen suurmenestystä. Hittisinkkujen sarjan lisäksi vasta tulossa olivat keskeiset albumit Slayed, Old New Borrowed and Blue, Slade in Flame sekä monipuolisuudessaan vakuuttava ja aliarvostettu Nobody’s Fools.

Rokki-Pete

Vuonna 1982 ilmestynyt Self Destruction Blues on studioäänityksistä koostuva Hanoi Rocksin kokoelma-albumi, joka sisältää ensisijaisesti yhtyeen vuosina 1981–82 levyttämiä singlejä sekä niiden b-puolia. Monen tosi diggarin listalla kyseinen levy onkin korkealla, sillä mukana ovat esimerkiksi klassikot I Want You/Kill City Kills, jotka muodostivat Hanoi Rocksin esikoissinglen, suureksi hitiksi muodostunut Love’s an Injection, todella rankka räyhäpunk Problem Child sekä kertakaikkisen upeasti rullaava Nothing New. Joululaulu Dead by Xtmasin sisältö oli ikävä kyllä täyttä totta kolme vuotta myöhemmin rumpali Razzlen, alias Nicholas Dingleyn menehdyttyä auto-onnettomuudessa. Mainittakoon myös, että vaikka Razzle oli jo mukana Self Destruction Bluesin kansikuvissa, kuullaan albumin kappaleilla vielä Cyp Casinon rummutusta. Nimiraita Self Destruction Blues on erinomaisen tiukka rypistys ja toinen ärhäkkä rockpala Beer and a Cigarette kuului pitkään Rocksin keikkastandardeihin. Keskeisimpään albumin klassikkotuotantoon lukeutuu ehdottomasti Taxi Driver melodisen Cafe Avenuen ja prätkäbiisi Desperadosin edustaessa unohdetumpia helmiä. Syntikkapainotteinen Whispers in the Dark on itse asiassa pitkäsoiton ainoa hienoinen filleri. Hanoi Rocksin kaikki 80-luvun pitkäsoitot ovat laadukkaita, mutta yhtyeen huippukauden harvinaisuuskokoelmana Self Destruction Blues erottuu eräänä kiinnostavimmista yhtyeen albumijulkaisuista.

Rokki-Pete

Suuren kysynnän vuoksi Jarkko Ahola yhtyeineen jatkaa keväällä kulkenutta My Way -kiertuettaan myös syksyllä 2016.

Viime syksyn loppuunmyydyn kiertueen tavoin, myös nyt keväällä saatiin kokea täysien konserttisalien tunnelma.
My Way -konserteissa saat kuulla kihelmöiviä tulkintoja ikivihreistä ja klassikoista, eikä myöskään unohdeta Jarkon omia sävellyksiä ja rockia.

Vuosi sitten Tähdet, tähdet -viihdeohjelmassakin tv-katsojat hurmannut Ahola on saanut muusikonurallaan useita kulta- ja platinalevyjä, mm. Teräsbetonista Raskaaseen jouluun, viimeisimpänä tuplaplatina Ave Maria – Joulun klassikot -levystään.

Yleisön palautetta:
´´Jarkko esitti monipuolisuuttaan erityyppisissä kappaleissa koskettavan kauniista balladeista vauhdikkaisiin rock-kappaleisiin. Tuntui, että sävelmät olivat parempia kuin alkuperäiset. Erittäin nautinnollista ja viihdyttävää.´´
´´Uskomattoman hieno konsertti. Upeaa laulamista ja esiintymistä. Bändi oli hyvä. Viihdyttävä kokonaisuus.´´

Kiertueorkesteri:
Antti Hakulinen – koskettimet
Jussi Kaakkolammi – kitara
Jari Laitinen – basso
Antti Mäkelä – rummut

https://www.youtube.com/watch?v=NMW9IduSNZI

My Way -konserttikiertue:
06.10.2016 Savonlinnasali, Savonlinna , www.lippu.fi

07.10.2016 Kaukametsän sali, Kajaani, www.lippu.fi

21.10.2016 Snellman-sali, Kokkola, www.lipputoimisto.fi

22.10.2016 Madetojan sali, Oulu, www.ticketmaster.fi

Liput ovat myynnissä.

Brittirockin peruskoplaan ehdottoman kiistattomasti kuuluvan The Whon ura haki 70-luvun alun musiikkinsa laadukkuudessa vertaistaan. Diskografiaan sijoittui ensiksi rockin historian parhaisiin konserttitaltiointeihin kuuluva Live at Leeds, seuraavaksi studioalbumeista kaikkein legendaarisin, eli Who’s Next ja vielä varsin tasokas ja yksittäisistä, suurimmaksi osaksi erinomaisista kappaleista koostunut rockooppera Quadrophenia.
Vuoden 1975 pitkäsoitollaan The Who by Numbers Pete Townshend, John Entwistle, Keith Moon ja Roger Daltrey siirtyivät muutamaa aikaisempaa pitkäsoittoa suorempaan musiikilliseen ilmaisuun. Muutamalla edellisellä albumilla paikoitellen varsin keskeisessä osassa olleet syntetisaattorit olivat poissa. Tekstiensä osalta The Who by Numbers on varsin synkkä levy, jolla Townshend purkaa alkoholismiaan ja tähteyden tuomia paineita. Selkeimpänä esimerkkinä on upean kitaroinnin sävyttämä However Much I Booze.

Säännön vahvistavana poikkeuksena on sen sijaan veikeä, myös singlenä julkaistu Squeeze Box. Toinen pirteä roketti albumilla on John Entwistlen käsialaa oleva veikeä Success Story. Blue, Red and Grey on pelkät jouset taustanaan sisältävä herkkä balladi, mutta muilta osin albumi koostuu vahvaa kitarointia hyödyntävistä rockkappaleista. Avausraita Slip Kid ja päätös In a Hand or a Face ovat siinä määrin tiukkoja, että niiden voi olettaa miellyttäneen myös tuossa vaiheessa tulevaa punksukupolvea.
Albumin kirkkaimmat klassikot ovat kuitenkin tyylillisesti Who’s Next-aikoja muistuttavat, revittelyyn yltävä Dreaming from the Waist sekä slovarimmat, aidon koskettavat Imagine A Man sekä How Many Friends. Kovassa seurassa pianovetoinen They Are All in Love jää hienoiseksi täyteraidaksi.

Kokonaisuutena The Who by Numbersin voi yhtyeen diskografiassa laskea selkeästi aliarvostetuksi ja se on jäänyt turhaan esimerkiksi osittain Keith Moonin kuoleman myötä jättimenestykseen yltäneen Who Are Youn varjoon.

Rokki-Pete

Syyskuussa 1976 julkaistu Stupidity on Dr. Feelgoodin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen livealbumi. Se muodostui melko suureksi menestykseksi ja nousi Britanniassa listakärkeen. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen livealbumi, joka nousi ykköseksi Englannissa ensimmäisellä listaviikollaan. Kyseessä on Dr. Feelgoodin ainoa listakärkeen päässyt albumi ja ensimmäisen singlehittinsä yhtye sai vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin, eli kesäkuussa 1977, jolloin Sneakin Suspicion – pitkäsoiton nimikappale nousi listoille. Originaalin vinyylin ykköspuolen seitsemän kappaletta oli äänitetty Sheffieldissä ja kakkospuolen kuusi raitaa Southendissä. Pitkäsoitto koostui pääosin kitaristi Wilko Johnsonin säveltämistä legendaarisista Feelgood-paloista, kuten She Does It Right, I Don’t Mind, All through the City, Roxette sekä Back in the Night. Covereista nostettakoon erityisesti esiin koko kattauksen käynnistävä Chuck Berryn Talking Bout You, Bo Diddleyn alias Elias McDadielin I’m a Man sekä soulartisti Salomon Burken käsialaa oleva albumin nimikappale. Stupidityn ensimmäisten 200 000 kappaleen mukana seurasi ilmaissingle, joka sisälsi coverkappaleet Riot on Block Cell Number 9 sekä Johnny B Goode.

Vuonna 1991 albumista julkaistiin laajennettu versio Stupidity + Live, joka sisälsi originaalin pitkäsoiton lisäksi yhdeksän bonusraitaa, jotka kaikki oli äänitetty Wilko Johnsonin Feelgoodista lähtemisen jälkeen. Niiden joukossa olivat esimerkiksi Millk and Alcohol, Down at the Doctors sekä No Mo Do Yakamo.

Originaali Stupidity lukeutuu kaikkien aikojen tiukimpiin livelevyihin ja on osaltaan erinomainen osoitus brittiläisestä pubrockhurjuudesta vitaalisimmillaan.

 

Rokki-Pete