Arkisto kohteelle maaliskuu, 2016

70-luvun suosituimpiin amerikkalaisyhtyeisiin lukeutuva Grand Funk päätti kyseisen vuosikymmenen Frank Zappan tuottamalla, sisältönsä osalta nimensä veroisella pitkäsoitolla Good Singin’ Good Playin’.

Kyseessä on eräs yhtyeen myöhäisemmän tuotannon laadukkaimmista albumeista, jonka voinee todeta hakkaavan tasollisesti muutaman edeltäjänsä. Avausraita, upean melodinen Just Couldn’t Wait sisältää Mark Farnerin upean kitarasoolon. Harvinaislaatuisesti yhtyeen ulkopuolisten tahojen käsialaa oleva Can You Do It on varsin iskevä ja rivakkakin rockpala, jossa Craig Frost pianoineen pääsee kunnolla esiin. Mark Farnerin ja Don Brewerin yhteistyötä edustava Pass It Around yhdistää raa’an soitannan upeasti rullaavaan melodisuuteen Farnerin kitaraosaston vakuuttaessa jälleen. Farnerin Don’t Let ’em Take Your Gun edustaa vakuuttavasti tekijänsä tiedostavampaa tyyliä todella tarttuvalla kertosäkeellä kuorrutettuna. Miss My Baby edustaa pakahduttavaa balladiosastoa jo teemansa vuoksi. Big Buns on Farnerin veikeä lähes accapellana kulkeva lauluntynkä. Sitä seuraava Don Brewerin ja Craig Frostin yhteistyötä edustava Out to Get You on tiukassa hardrockformulassaan jälleen täyttä asiaa ja kitaran varressa sillä kuullaan albumin tuottajana toiminutta Frank Zappaa. Vokaalit tulevat mukaan kappaleessa vasta parin viimeisen minuutin aikana. Crossfire on jälleen balladimaisempi kappale, jossa Grand Funkin rullaava groove ja tyylikkäät lauluosuudet täydentävät mainiosti toisiaan. Rehdin rokkauksen pariin päästään jälleen 1976 – raidan myötä. Release Your Love jatkaa ärhäkkää rocklinjaa melodisen kertosäkeen ja revittelevän kitarasoolon tyylikkäänä yhdistelmänä. Pitkä ja vakuuttava päätösraita Goin’ for the Pastor yhdistää vakavan tekstinsä upeasti rullaavaan musiikilliseen ilmaisuun. Good Singin’ Good Playing saattaa sijoittua jopa Grand Funkin viiden laadukkaimman pitkäsoiton joukkoon. Muut lienevät vuonna 1969 ilmestynyt yhtyeen nimikkoalbumi, joka on järjestyksessään sen toinen, Closer to Home, legendaarinen Live Album sekä Survival, eli muilta osin valinnat kohdistuvat selkeästi yhtyeen varhaisempaan tuotantoon.

Rokki-Pete

Kiss:Alive II (1977)

Posted: maaliskuu 29, 2016 in Klassikot, Levyarviot, rock

Alive II on Kissin toinen, vuonna 1977 julkaistu livealbumi. Alivea yhtyeen diskografiassa oli seurannut kolme menestyksekästä studiolevyä, eli Destroyer, Rock and Roll Over ja Love Gun ja Alive II:n livebiisit olikin valkattu kyseisiltä kolmelta pitkäsoitolta.

Alive II:ksi kaavailtiin aluksi Kissin Tokyon Budokan Hallissa huhtikuun alussa 1977 soittamaa ja taltioitua konserttia. Yhtye ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan siirtyi seuraavan studioalbuminsa Love Gunin äänityssessioiden pariin. Suurin osa Alive II:n livebiiseistä on äänitetty elokuun lopussa Los Angeles Forumilla osana Love Gun – kiertuetta. Myös soundtsekkejä äänitettiin ja niistä Alive II:lle päätyi ainakin I Stole Your Loven versio. Hylätyltä Japanin-liveltä mukaan pääsivät Beth sekä I Want You. Alive II:n viimeinen levypuolisko koostuu syyskuussa 1977 tehdyistä studioäänityksistä. Levyn ykköspuoli sisältää Love Gunin legednaarista nimikappaletta lukuun ottamatta pelkästään Destroyerin kappaleiden livetulkintoja. Vuonna 1997 Alive II ilmestyi remasteroituna versiona ja tuolloin varmistui se, mitä Kiss-diggarit olivat aavistelleet jo vuosien ajan. Bob Kulickin kitarointia kuultiin itse asiassa raidoilla All American Man, Rockin in the USA ja Larger Than Life. Rocket Ridea oli alun perin kaavailtu Ace Frehleyn sooloalbumille ja kyseisellä kappaleella hän vastasi niin leadvokaaleista, kitarasta kuin bassostakin. Kappaleessa Anyway You Want It Paul Stanley vastasi kaikista kitaroista ja kyseessä on coverversio Dave Clarke Fiven vuoden 1964 hitistä.

Alive II vastasi Kiss- diggareiden kysyntään ja nousi Billboardin listalla seitsemänneksi. Albumi saavutti myös myönteiset arvostelut ja erityisesti kehuttiin esimerkiksi Detroit Rock Cityn, Ace Frehleyn bravuurin Shock Men ja Shout It Out Loudin versioita.

Rokki-Pete

Viime kesänä Puistobluesin pääkonsertin yleisön valloittanut 23-vuotias brittitähti Laurence Jones ja pitkän linjan kitarasankari Ben Granfelt nähdään yhteiskeikalla Puistobluesin Diggariklubilla ravintola Blackpoolissa maaliskuun 26. päivä. Luvassa vähintään puolitoistatuntinen bluesrock-hurmos, jollaista harvoin pääsee kokemaan!
Laurence Jones (UK)

Laurence Jones oli viime vuoden Puistobluesin päälavan suuri yllättäjä artisti ja hän teki vuonna 2015 yli 200 keikkaa ympäri Eurooppaa. Hän on jo tunnettu energisenä esiintyjänä ja loistavana kitaristina.

”I am really excited to be doing my first major tour of Finland in March. My first appearance was at Puistoblues in 2015 where I was lucky enough to share the stage with Robert Cray. The band and I had such a great time in Finland that we have made it a priority to tour here this year. This time I will get to share the stage and jam with Finland’s own star Mr Ben Granfelt. I’m looking forward to playing 4 great venues and we are going to give it our all with our Blues/Rock Trio.”

2014 ja 2015 ”Young talent of the year” UK
2015 “Best European Guitarist” European Blues Awards
Ben Granfelt (FIN)

Ben Granfelt tuskin kaipaa sen kummempia esittelyjä, Gringos Locos, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash, Los Bastardos Finlandeses, puhumattakaan omasta solo urastaan, 13 omaa levy julkaisua takana ja lisää tulossa!

“Ollaan juteltu kitaroista ja vahvistimista FB:n kautta jo kauan ja kun viimeinkin tapasin Laurencen Englannissa viime vuonna kysyin jos tällainen vaihtokauppa kiinnostaa – tuu sä tännä niin mä tuun sinne? Ja me tultiin niin hyvin toimeen että näin nyt tehdään… LJ:n energia lavalla on uskomaton ja tulee hiki nyt jo :-)”
Laurence Jones Band & Ben Granfelt
Lauantaina 26.3. Blackpool Järvenpää

Liput 15€ + eteispalvelumaksu
Ennakkoliput myy Tiketti ja Blackpool (Blackpoolista liput ilman toimituskuluja)
Ikäraja: K18

Ben Granfelt esiintyy ensin Laurence Jonesin basistin Roger Innissin ja rumpalin Phil Wilsonin kanssa n. 45 min. Sen jälkeen Laurence Jones Band n. 60 min. + yhteinen encore.
Lue lisää Puistobluesin blogista.

https://www.facebook.com/events/1704715983074379/
https://www.facebook.com/diggari.klubi?fref=ts
https://www.facebook.com/groups/69105210047/?fref=ts

Vuonna 1976 ilmestynyt Captured Live! on paitsi todennäköisesti Johnny Winterin diskografian onnistunein konserttitallenne, myös yleisesti eräs kaikkien aikojen tiukimmista livelevyistä.

Vuonna 1971 ilmestynyt ja Winterin pitkäsoitoista ainoana kultalevyksi myynyt Johnny Winter and Live on klassikko sekin, mutta Captured Live! päihittää edeltäjänsä jossakin määrin harvinaisemman kappalemateriaalinsa ansiosta. Pitkäsoiton standardeja edustavat nimittäin ainoastaan Bobby Womackin varhaisen yhtyeen The Valentinosin originaali ja Rolling Stonesin näkemyksenä erityisen tutuksi tullut It’s All Over Now sekä Larry Williamsin rockstandardi Bony Moronie. Harvinaisempaa herkkua tarjoavat erityisesti Rick Derringerin käsialaa oleva Roll with Me, joka päätyi Tsöötz Kettulan Oldies and Boldies – nimisen projektin coverohjelmistoon sekä John Lennonin Rock N’ Roll People, jota Peer Günt soitti runsaasti coverkappaleita sisältäneellä clubirundillaan alkuvuodesta 1990. Captured Liven kirkkain timantti on hikeä tihkuva näkemys Bob Dylanin klassikosta Highway 61 Revisited. Winterin omaa tuotantoa albumilla edustaa sen yli 12-minuuttinen päätösraita, hidas bluesnumero Sweet Papa John. Captured Livella Winterin kanssa musisoivat silloin tällöin Winterin kanssa unisonossa soittanut kakkoskitaristi Floyd Radford, basisti Randy Jo Hobbs sekä rumpali Richard Hughes.

Captured Live edustaa mitä autenttisimmin 70-luvun puolivälin jälkeistä valkoista blueshurjuutta ja on samalla eräs Johnny Winterin diskogafian kiistattomista kohokohdista.

Rokki-Pete

Vuonna 1976 ilmestynyt Calling Card on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin kuudes studioalbumi. Samalla kyseessä on viimeinen pitkäsoitto, jolla Gallagherin kanssa musisoivat rumpali Rod de’ Ath sekä kosketinsoittaja Lou Martin. Luottobasisti Gerry McAvoy sentään pysyi Roryn matkassa vielä vuosia eteenpäin.de’ Athin poistuttua Gallagherin uuden voimatrion rumpaliksi tuli Ted McKenna.

Calling Cardin äänitykset alkoivat kesällä 1976 Munichissa Roger Gloverin toimiessa tuottajana. Kyseessä oli ensikerta, kun Gallagher työskenteli tunnetun tuottajan kanssa. Gallagher ja Glover olivat tutustuneet Roryn toimittua lämmittelyesiintyjänä Deep Purplen Amerikan-kiertueella. Gloverin myötä Calling Cardilla kuultiin myös hardrockelementtejä, joista Rory tuli tunnetuksi erityisesti Calling Cardia seuranneilla pitkäsoitoillaan Photo Finish, Top Priority sekä Jinx. Calling Card on monipuolinen albumi, joka on tunnustettu erääksi Gallagherin onnistuneimmista. Voimaballadi Moonchild lukeutuu Roryn tunnetuimpiin, nimikappale Calling Card huokuu bluesia ja Edged in Blue on eräs Roryn koko uran upeimmista slovareista. Balladiosastoon lukeutuu myös ykköspuoliskon päättävä akustisvoittoinen I’ll Admit You’re Gone. Hardrockjyrää pitkäsoitolla edustavat erityisesti kummankin levypuoliskon avausraidat Do You Read Me ja Secret Agent sekä ärhäkästi rullaava Country Mile. Bluesosaston huipentuma pitkäsoitolla on yli seitsenminuuttinen Jackknife Beat. Perinnetietoinen päätösraita Barley and Grape Rag päätyi vuonna 1992 The Dublinersin coveroimaksi.

Calling Card on eräs Rory Gallagherin huipputöistä ja sen ilmestymisvuotena ihmisten kitaristi konsertoi Helsingin Kulttuuritalolla.

Rokki-Pete