Arkisto kohteelle kesäkuu, 2015

The Jimi Hendrix Experiencen toinen pitkäsoitto Axis:Bold as Love ilmestyi joulukuussa 1967 vain puoli vuotta legendaarisen Are You Experienced? – debyytin jälkeen. Yhtyeen sopimus nimittäin vaati siltä kahta albumia kyseisen vuoden aikana. Axisin äänitykset käynnistyivät jo toukokuussa 1967, siis samoihin aikoihin kuin yhtyeen uljas esikoinen julkaistiin ja ennen Montereyn Pop Festivaaleilla tapahtunutta lopullista läpimurtoa. Axis Bold as Loven kappaleista keikkastandardeiksi muodostui ainoastaan kaksi, eli erinomainen revittely Spanish Castle Magic sekä Hendrixin balladituotannon ehkäpä tunnetuin näyte, myös suhteellisen runsaasti versioitu Little Wing, jonka covereista mainittakoon ensi alkuun Derek & The Dominosin klassikkotuplalta Layla & The Other Assorted Love Songs löytyvä näkemys. Nimenomaan balladituotantonsa osalta Axisilla on tarjottavanaan useampia kiistattomia klassikoita. Tekstiltään hyvinkin vakava Castles Made of Sand on unohdettu kultahippu, mutta varsin kunnianhimoinen ja onnistunut nimikappale Bold As Love on saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen. Myös One Rainy Wish alkaa balladimaisesti, mutta siitä kehkeytyy kertosäkeeseensä mennessä silkka rockpala. Kevyempää musiikillista ilmettä tarjoaa myös Up from the Skies, jonka Joan Jett versioi vuonna 1990 ilmestyneelle coverlevylleen The Hit List.

Axisin tunnetuimpaan antiin lukeutuu myös albumin ykköspuolen päättävä If Six Was Nine, joka on sen pisin ja mitä ilmeisimmin myös psykedeelisin raita. Huomattavasti feedbackia hyödyntänyt avauskappale EXP lukeutuu myös Hendrixin kaikkien aikojen villeimpiin levytyksiin. Wait Until Tomorrow yhdistää popelementtejä rhytm and blues-tyyppiseen riffiin ja rumpali Mitch Mitchell sekä basisti Noel Redding lauloivat sillä taustoja. Lyhyestä kestostaan huolimatta Ain’t No Telling on rakenteeltaan varsin kekseliäs rockkappale. Rockosastossa albumin parhaimmistoon lukeutuu niin ikään kakkospuolen avaava You Got Me Floatin’, jolla taustavokaaleissa kuultiin The Move-yhtyeen Roy Woodia sekä Trevor Burtonia. Myös kyseinen kappale päätyi Joan Jettin coverohjelmistoon, mutta tällä kertaa The Blackheartsin kanssa esitettynä. Little Miss Loverissa hyödynnetään jopa innovatiivista wah wah- efektiä ja harvinaislaatuisesti basisti Noel Reddingin käsialaa oleva She’s So Fine oli tyylillisesti lähellä aikakauden rankempia brittiyhtyeitä, erityisesti The Whota. Axis:Bold as Love on klassikkotasoinen albumi, jonka ainoa vika on se, että se julkaistiin kahden vielä suuremman klassikon, eli Are You Experiencedin ja tupla-albumi Electric Ladylandin välissä. Lisäksi levyn kappaleita ei kahta jo aikaisemmin mainittua poikkeusta lukuun ottamatta juurikaan soitettu livekontekstissa.

Rokki-Pete

Rory Gallagher:Irish Tour 1974

Posted: kesäkuu 17, 2015 in Klassikot, rock

Rory Gallagherin vuoden 1974 tammikuussa kotikonnuillaan äänitetty tupla-albumi Irish Tour tarjoaa erinomaisen dokumentin ihmisten kitaristin huippukauden ensimmäisestä vaiheesta. Vaikka Rory onnistui myös studiolevytyksillään, oli hän live-esiintyjänä elementissään. Irish Tour sisältää onnistuneita näytteitä niin miehen sähköisestä kuin akustisesta puolesta. Edellisten kohokohtiin lukeutuvat erityisesti upean laulumelodian ja revittelevän soolon yhdistelmä Tattoo’d Lady, raaka, Roryn itsensä lisäksi myös kosketinsoittaja Lou Martinin sooloilua esittelemään pääsevä Cradle Rock, Muddy Watersin ohjelmistosta napattu I Wonder Who, Roryn oman tuonaikaisen tuotannon ehdottomiin huippuhetkiin lukeutuva, erinomaista riffittelyä ja soolotyöskentelyä esittelevä Walk on Hot Coals ja toki myös erinomaisen koskettava balladikaunokki Million Miles Away. Rosco Gordonin käsialaa olevan revittelyn Just A Little Bit levytti myös Slade ja todennäköisesti vielä Gallagheriakin onnistuneemmin. Akustisen osuuden parhaimmistoon lukeutuvat J B Huton Too Much Alcohol sekä Tony Joe Whiten As the Crow Flies. Irish Tourista tehtiin myös konserttielokuva ja Roryn diskografiassa sitä seurasi koko vuosikymmenen loppuun kestänyt varsin tasokkaiden studioalbumien sarja. Gallagherin virallisista konserttitaltioinneista Irish Tour saattaa olla monipuolisuudessaan kaikista laadukkain, vaikka toki niin sen edeltäjällä Live in Europe kuin raa’alla seuraajalla Stage Struck on ansionsa. Erityisesti jälkimmäisellä on tarjottavanaan tiukkoja näkemyksiä Roryn 70-luvun lopun tuotannon kirkkaimmista helmistä, joihin lukeutuvat erityisesti Moonchild, Shadow Play sekä tunnelatauksessaan lähes vertaansa vailla oleva Follow Me.

Rory Gallagher 2.3.1948–14.6.1995

 

Rokki-Pete

Vuosi 1972 oli merkinnyt Sladelle lopullista läpimurtoa. Tuolloin Noddy Holderin, Jimmy Lean, Dave Hillin ja Don Powellin muodostama yhtye oli julkaissut kaksi menestysalbumia, eli Slade Alive ja Slayed? sekä useita suuria singlemenstyksiä. Seuraavana vuonna yhtye veti pitkäsoittojensa osalta henkeä, sillä kauppoihin saatiin ainoastaan mainio kokoelmalevy Sladest. Vuoden 1974 satoa edustava pitkäsoitto Old New Borrowed and Blue on onnistunut suurmenestysten seuraaja, vaikkei se kenties laadullisesti Sladen tuotannossa aivan terävimpään kärkeen ylläkään. Valtaosaltaan albumi sisältää jo edellisiltä pitkäsoitoilta tutuksi tullutta jyräävää rokkausta, mutta mukaan mahtuu myös muutama suvantokohta. Sellaisia edustavat toinen levyn suurista singlemenestyksistä, tyylikäs pianoballadi Everyday sekä niin ikään pianovoittoinen, silkasta kapakkamusiikista käyvä veikeä Find Yourself a Rainbow. Se toinen suurista menestyksistä on My Friend Stan, jonka Muska coveroi onnistuneesti Wigwamin ja Albert Järvisen taustoittamalle debyyttisooloalbumilleen nimellä Ystävättäret ja hieman pienemmästä suosiosta pääsi nauttimaan ärhäkkä Don’t Blame Me. Pitkäsoitto käynnistyy yllättäen coverbiisillä Just Want A Little Bit, jonka Rory Gallagher versioi samaisena vuotena livenä. Old New Borrowed and Bluen rockrypistyksistä parhaiten toimivat ykköspuolen päättävä, nimensä väärti We’re Really Gonna Raise to Roof, My Friend Stanin b-puolena julkaistu My Town sekä päätösraita Good Time Gals. Do We Still Do It sisältää hienoisen melankolian vivahteen ja upean melodian kannattelema When the Lights Are Out sijoittuu parhaimmistoon sekin. Albumin cd-versiolla on tarjottavanaan erinomaista bonusmateriaalia ensisijaisesti sinkkujen b-puolien muodossa. Niiden joukkoon sisältyy sellaisia todellisia helmiä kuin Bangin Manin koskettavan kaunis b-puoli She Did It to Me sekä Skweeze Me Pleeze Me:n selkeästi paraatipuoltaan onnistuneempi Kill ’em at the Hot Club Tonite.

Rokki-Pete

Suzi Quatron uralla hänen vuonna 1975 ilmestynyt, järjestyksessään kolmas pitkäsoittonsa Your Mamma Won’t Like Me merkitsi monessakin mielessä musiikillisesti suoranaista jättiläisen harppausta eteenpäin. Tyylillisesti energinen glamrock oli saanut väistyä ensisijaisesti funkvaikutteiden tieltä. Lisäksi biisintekijätiimi Nicky Chinn ja Mike Chapman vastasi ainoastaan muutamasta kappaleesta valtaosan ollessa Suzin ja hänen kitaristiystävänsä Glenn Tuckeyn käsialaa. Hittinikkareiden väsäämistä raidoista parhaimmistoon lukeutuvat avausraita I Bitt off More than I Could Chew sekä suorastaan orgastisiin kiljahduksiin yltävä nimikappale Your Mamma Won’t Like Me. Chinin ja Chapmanin kappaleista ainoastaan Strip Me:tä voi pitää hieman täytteenomaisempana. Quatron ja Tuckeyn biiseistä Paralyzedia on siunattu killerikertosäkeellä ja Prisoner of Your Imagination on sävykkäämpi pala. Päätösraita Michael on jousien sävyttämä kaunokki ja hyvällä melodialla kuorrutettu Can’t Trust Love tarjoaa miellyttävää urkunojailua. New Day Woman laajentaa onnistuneesti instrumentaatiota puhaltimiin ja Suzi tarjoaa  kyseisessä kappaleessa erään intensiivisimmistä tulkinnoistaan albumilla. You Can Make Me Want You lisää tunnetta vielä piirun verran ja kertosäkeensä osalta kyseessä on eräs levyn hittipotentiaalisimmista kappaleista. Coverina on Peggy Leen ikiklassikko Fever. Kokonaisuutena Your Mamma Won’t Like Me on siis positiivisessa mielessä vähemmän rock kuin moni muu Suzi Quatron pitkäsoitoista. Kappalemateriaalinsa vahvuudessa ja monipuolisuudessa kyseessä saattaa silti olla jopa artisti laadukkain koskaan työstämä albumikokonaisuus.

Rokki-Pete

San Franciscon skenen merkittävimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Grateful Deadin 1970-luvun tuotannossa vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt pitkäsoitto Blues for Allah noteerataan melkoisen korkealle siitäkin huolimatta, ettei yhtyeen voi todeta julkaisseen kyseisellä vuosikymmenellä ainuttakaan täysin epäonnistunutta albumia. Edeltävän, helposti lähestyttävän pitkäsoiton From the Mars Hotelin jälkeen Dead siirtyi Blues for Allahilla kohti progressiivisempaa ilmaisua, josta oli saatu päteviä näytteitä jo kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneellä longarilla Wake of the Flood. Albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvat iskevän melodista tyyliä edustavat Jerry Garcian, Bill Kreutzmanin ja Robert Hunterin yhteistyötä oleva, suoranaiseksi keikkastandardiksi muodostunut Franklin’s Tower sekä Bob Weirin pieni mestariteos The Music Never Stopped. Biisikaksikko Help on the Way ja Slipknot sisältää ensisijaisesti inspiroitunutta ja parhaimmillaan suorastaan rönsyilevää kitaratyöskentelyä. Kreutzmanista, Mickey Hartista ja Phil Leshistä muodostuva rytmiryhmä vastaa niin ikään niin sävellyksellisesti kuin sovituksellisestikin rikkaasta raidasta Stronger Than Dirt or Milkin’ the Turkey. Levytysversionaan ainoastaan hieman vajaa pariminuuttinen King Salomon’s Marbles on basisti Phil Leshin käsialaa. Crazy Fingers on onnistunut kokeilu reggaen suuntaan. Bob Weirin levollinen instrumentaaliraita Sage & Spirit rikastaa instrumentaatiotaan huilulla. Nimikappale Blues for Allah on ainoastaan alkusoittoa albumin päätösmedleylle, joka muodostuu kappaleista Sand Castles and Glass Camels sekä Unusual Occurences in the Desert. Siinä sukelletaan tyylikkäästi psykedelian syövereihin ja loppuhuipennuksessaan myös Donna Godhaux pääsee revittelemään äänijänteitään lähes täydeltä laidalta. Blues for Allah ansaitsee ylistyksensä, mutta progressiivisen tuotantonsa osalta Grateful Deadin 70-luvun huipputyöksi nousee kuitenkin sitä seurannut, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt studioalbumi Terrapin Station.

Rokki-Pete

The Runaways:The Runaways (1976)

Posted: kesäkuu 7, 2015 in Klassikot, rock

Vaikka olikin manageri Kim Fowleyn kasaama, The Runaways saa kunnian kantaa rockin historian ensimmäisen naisyhtyeen titteliä. Originaalin trion muodostivat kitaristi/solisti Joan Jett, rumpali Sandy West ja basisti Micki Steele, joka nousi seuraavalla vuosikymmenellä huomattavaan menestykseen The Banglesin riveissä. Steele poistui kuitenkin Runawaysistä varsin varhaisessa vaiheessa ja yhtyeen kokoonpanon täydensivät kitaristi Lita Ford, solisti Cherie Currie ja basisti Jackie Fox. Runawaysin vuonna  ilmestyneen debyytin tunnetuinta antia edustavat myöhemmin erilaisissa kaikkien aikojen paras kappale – tyyppisissä äänestyksissä huomioitu Cherry Bomb sekä kaikkien aikojen ensimmäinen Joan Jettin työstämä kappale, eli You Drive Me Wild. Muihin oman tuotannon huippuhetkiin Runawaysin esikoisella lukeutuvat erityisesti iskevän tehokasta kitararockia edustavat Thunder, Blackmail ja American Nights. Secretskään ei jää niistä paljoa jälkeen. Junnaavahkon riffin varaan rakennettu Is It Day Or Night ja Lovers edustavat hienoista täytemateriaalia, mutta Joanin ärhäkästi tulkitsema cover Velvet Undergroundin Rock N’ Rollista onnistuu suorastaan erinomaisesti. Pitkä päätösraita Dead End Justice edustaa Runawaysin esikoista haasteellisimmillaan.

 

Yhtyeen seuraavan vuoden diskografiaan ehti sisältyä aina kolme albumia, eli toinen studiolevy Queen of Noise, melkoisen korkealle arvostettu konserttitaltiointi Live in Japan sekä monien mielestä The Runawaysin laadukkain pitkäsoitto Waiting for the Night, jonka aikaan Cherie Currie oli jo jättänyt yhtyeen ja Joan Jett siirtynyt Runawaysin päävokalistiksi. Vastaavasti yhtyeen basistiksi oli vaihtunut Vicki Blue. Albumin keskeisestä tuotannosta mainittakoon erityisesti kappaleet School Days ja Wasted. Runawaysin hajoamisen jälkeen Joan ja Lita ovat luoneet melkoisen menestyksekkäät soolourat. Joan Jett & The Blackhearts nousi kotimaassaan jopa listakärkeen vuonna 1981 coverillaan The Arrowsin alun perin levyttämästä anthemista I Love Rock n’ Roll. Vaikkei kaupallisesti vastaavaa jatkoa ole seurannut, on Joan edelleen hyvässä iskussa; siitä tuoreimpana todisteena syksyllä 2013 ilmestynyt Blackheartsien kanssa levytetty pitkäsoitto Unvarnished, jonka mainiota singleraitaa Any Weather on ollut mukana työstämässä Dave Grohl. Parhaillaan Joan Jett & The Blackhearts konsertoi The Whon Amerikan-kiertueen kakkosbändinä.

Rokki-Pete