Arkisto kohteelle huhtikuu, 2015

Steve Marriott:Marriott (1976)

Posted: huhtikuu 20, 2015 in Klassikot, Levyarviot, rock

Humble Pien lopetettua siltä erää toimintansa kaikkien aikojen brittisolisteihin lukeutuva Steve Marriott julkaisi vuonna 1976 soolodebyyttialbuminsa. Se jakautui englantilaiseen ja amerikkalaiseen levypuoleen taustamuusikoiden kansallisuuden mukaan. Brittipuolella Marriottia säesti mm. Pie-yhtyetoveri, basisti Greg Ridley ja kitaran varressa kuultiin aikaisemmin T Rexistä tuttua Mickey Finiä. Amerikkalaisella puolella taas olivat mukana mm. kovat laulajattaret Venetta Fields, Carlena Williams ja Maxayn Lewis sekä Mike Nesmithin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut pedal steelin taitaja Red Rhodes. East Side Struttin’ käynnistää ykkös, ja samalla brittipuolen Humble Pielle tunnusomaisella tanakalla boogierockilla tutun sielukkaan vokalisoinnin kera. Midnigt Rollin’ jatkaa samaa tyyliä astetta sulavammalla svengillä höystettynä. Marriottin soolodebyytin brittipuoli sisältää kaksi myös Small Facesin ohjelmistosta tuttua kappaletta. Sooloalbumilla julkaistussa versiossaan erinomaisen kitarasoolon ja mainion taustaköörin työskentelyä sisältävä Lookin’ for a Love julkaistiin tosin vasta seuraavana vuonna ensimmäisellä Small Facesin paluulevyllä Playmates ja rankka revitys Wham Bam Thank You Mam kuultiin originaaliasussaan todella sielukkaan singlehitin Afterglow of Your Loven kakkospuolella. Marriottin esikoissoolon brittipuolen huippuhetki on silti erinomaisen sielukas näkemys Leon Russellin käsialaa olevasta kappaleesta Help Me Make It through the Day. Amerikkalainen puoli käynnistyy pakahduttavalla slovarilla Star in My Life. Are You Lonely For Me Baby on iskevä, jopa hienoisia funkvaikutteita hyödyntävä raita, jolle toimivat taustavokaalit ja Ernie Wattsin saksofonityöskentely antavat viimeisen silauksen. You Don’t Know Me on pianotaustainen balladi, jonka lauluosuuksissa Marriott päästelee täydeltä laidalta. Late Night Lady palaa vaihteeksi onnistuneesti funkahtaviin tunnelmiin.  Päätösraita Early Evening Light sisältää jousia, mutta kertosäkeeseensä ehtiessään se tarjoaa myös tiukkaa svengiä. Vaikka Steve Marriott tekikin keskeisimmän työnsä The Small Facesin ja Humble Pien johtohahmona, hänen esikoissoolonsa kuulostaa vuosikymmenten jälkeenkin varsin onnistuneelta. Musiikillisessa monipuolisuudessaan sen amerikkalaispuoli miellyttää vielä enemmän, vaikka brittipuolella on toki tarjottavanaan tiukkaa boogierockia. Kyseisessä genressä Humble Pie oli kuitenkin laadukkaimmillaan lähestulkoon lyömätön.

Rokki-Pete

Thin Lizzy:Chinatown

Posted: huhtikuu 1, 2015 in Klassikot, Levyarviot, rock

Brittilistan kärkipaikan saavuttaneen pitkäsoiton Black Rose jälkeen jo 70-luvun alkupuolella Thin Lizzyssä vieraillut ja jo viimeistään seuraavalla vuosikymmenellä varsin menestyksekkään soolouran itselleen luonut kitaristi Gary Moore erosi yhtyeestä ja hänen tilalleen saatiin ensisijaisesti studiokettuna aikaisemmin kunnostautunut Snowy White. Uuden Thin Lizzy-miehityksen ensimmäisellä pitkäsoitolla Chinatown yhtyeen soundi alkoi lähentyä hardrockia entistä voimakkaammin. Albumin hiteiksi muodostuivat kyseistä genreä varsin vakuuttavasti edustaneet nimikappale sekä Killer on the Loose. Thin Lizzyn melodisesta loistokkuudesta selkein osoitus Chinatownilla on verevä, muttei machoileva avausraita We Will Be Strong. Ainoa täytettä edustava kappale albumilla on sitä vastoin kakkospuolen käynnistävä, tekstiltään klisheinen eikä edes kertosäkeensä osalta erityisen iskevä Having A Good Time. Upeat kitaraharmoniat värittävät niin ikään Thin Lizzyn parhaita puolia korostavaa raitaa Sweet Heart. Koko kvartetin Phil Lynott, Scott Gorham, Brian Downey ja Snowy White yhteistyötä edustaa nopeiden riffien ja rönsyilevän soolotyöskentelyn onnistunut yhdistelmä Sugar Blues. Genocide (Killing of the Buffalo) jatkaa iskevän ja myös tekstiltään kiintoisan hardrockin parissa operointia, vaikkei aivan killerikertosäettä sisälläkään. Hey Youlla on tarjottavanaan pientä ihmistä puolustava, rohkaiseva teksti sekä todella viriili kitarasoolo. Viimeinen säkeistö sisältää kiinnostavan temponvaihdoksen. Pitkäsoiton ainoa slovariherkku, Didn’t I on säästetty päätösraidaksi.

Kokonaisuutena Chinatownin voinee todeta sisältävän erinomaisen a-puolen ja laadukkaan b-puolen. Sitä seuranneella pitkäsoitolla Renegade oli silläkin huippuhetkensä, kuten erinomainen nimiraita sekä armoton hardrockrypistys Angel of Death. Thin Lizzyn viimeinen studioalbumi, vuonna 1983 ilmestynyt Thunder and Lightining edusti rankkuudessaan valtaosaltaan jo silkkaa heavyrockia. Vaikka ensisijaisesti 70-luku identifioituu Thin Lizzyn vuosikymmeneksi, oli Phil Lynottilla vielä paljon takataskussaan myös seuraavan vuosikymmenen alkupuolella.

Rokki-Pete