Arkisto kohteelle helmikuu, 2015

90-luvun alussa pinnalle noussut The Black Crowes on eräs amerikkalaisen retrohenkisen kitararockin riemastuttavimmista ilmentymistä. Kuluvan vuoden alussa yhtye on todella suureksi harmiksi ilmoittanut pistävänsä jälleen pillit pussiin.

Black Crowesin diskografiassa heinäkuussa 1996 ilmestynyt Three Snakes and One Charm lukeutuu yhtyeen kaikkein onnistuneimpiin albumikokonaisuuksiin. Kyseisen pitkäsoiton tapauksessa veljekset Chris ja Ritch Robinson työstivät kumpikin tahoillaan demoja uusista kappaleista. He kuunteluttivat aikaansaannoksensa muilla yhtyeen jäsenillä, jonka jälkeen alkoi biisien saattaminen lopulliseen muotoonsa. Keskeisintä muutosta Black Crowesin soundissa kyseisellä levyllä merkitsi puhallinsektion mukaan ottaminen. Erityisen keskeisessä osassa se on kappaleissa (Only) Half Way to Everywhere ja Let Me Share the Ride. Avausraita Under a Mountain yhdistää upeasti rouhevuuden ja melodisuuden. Good Friday omaa tyylikkäässä iskevyydessään jopa hittipotentiaalia. Upeasti svengaava Blackberry on vielä tarttuvampi ja se kuului coverina jopa Maria Hännisen ja Kai Järvisen keikkaohjelmistoon. Nebakanezer tarjoaa rivakampaa kitaraosastoa innostavan kertosäkeen kera. One Mirror Too Many on tyylillisesti selkeästi 70-lukuisesta kitararockista ammentava ja tarjoaa kitaraosastolla upeaa soolotyöskentelyä. Slovarituotantoa edustaa sielukkaasti yli kuusiminuuttinen Girl from a Pawnshop, joka tosin kiristää otettaan parin minuutin paikkeilla. Bring on Bring on laajentaa musiikillista palettia onnistuneesti soulmusiikin suuntaan ja sisältää soolossaan upeaa tuplakitarointia. How Much for Your Wings? on sävykäs akustinen pala ja melodisen oivaltava Better When You’re Not Alone sisältää upean wah wahia hyödyntävän soolon ja lisäksi asiaa myös tekstinsä osalta. Pitkäsoiton yleiseen tunnelmaan verrattuna päätösraita Evil Eye on melko tummasävyinen, mutta musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan varsin vakuuttava teos.

Omalla listallani Three Snakes and One Charm sijoittuu Black Crowesin tuotannossa kolmen parhaan albumin joukkoon Shake Your Moneymakerin ja Southern Harmony and the Musical Companionin kanssa.

Rokki-Pete

paita ja levy takapuoli

(Julkaistu eneimmäisen kerran Classic Rock Suomen nettisivuilla vuonna 2011)

Helmikuun 6. päivä rockmaailma pysähtyi. Ilmoitus Gary Mooren kuolemasta täytti lehdet. Facebookkiin alkoi alkulamaannuksen jälkeen virrata osanottoja ja muisteluja hänen uraltaan Youtube-linkkien kera. Kaikesta niistä viesteistä huomasi, että Gary Moore oli koskettanut musiikillaan todella monia ihmisiä. Muistelijoina oli hänen kanssaan soittaneita, sekä muuten vaan hänet tavanneita ihmisiä. Meitä hänen musiikkiaan kuunnelleita ja keikoilla käyneitä oli myös paljon kertomassa oma sanat. Gary Moorea arvosteltiin välillä tiluttelijana ja bluesiin sielunsa myyneenä vanhana hevimiehenä, mutta ehkä kuitenkin jokainen sisimmässään arvosti hänen arvoaan sekä kitaristina, että biisintekijänä, sillä hänen uralleen mahtui todella monenlaista kitarapainotteista musiikkia. Gary Moore oli kuollessaan juuri aloittanut lomamatkansa Esteponassa (Costa del Sol, Espanja), kun kuolo korjasi hänet. Tämä matka ei ollut varmasti se matka, jonne hän lähti, mutta tästä tuli kuitenkin hänen viimeinen matkansa. Hän kuoli ilmeisen onnellisena – olkoon se meille lohtuna. Hän jätti jälkeensä paljon kuultavaa, joten hän elää edelleen ja iänkaikkiaan keskuudessamme.

Gary Mooren ura oli pitkä ja antoisa. Hän aloitti bändisoiton jo 16-vuotiaana Skid Row -yhtyeessä. Seuraava yhtye oli fuusiojazz-yhtye Colosseum II, jossa hän viihtyi kolmen levyn ajan. Thin Lizzystä muodostui 1980-luvun alussa todellinen ponnahduslauta, jossa hän oli mukana muutamaankin otteeseen. Näistä ajoista ehkä mieleenpainuvimmat ovat hänen ystävänsä ja maanmiehensä Phil Lynotin kanssa tehdyt kappaleet Still in Love In You ja Parisienne Walkways. Kummatkin kuin taivaasta pudonneita kappaleita.

Olin 22-vuotias kun näin ensimmäistä kertaa Gary Mooren livenä Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1984. Corridors of Power oli ollut tehokuuntelussa pari vuotta ja uusi levy Victims of The Future oli juuri ilmestynyt. Kulttuuritalon keikkakokoonpanossa oli mukana rummuissa muuan Ian Paice, jonka palaaminen Deep Purplen riveihin oli vain kuukausien kysymys. Keikasta on niin pitkä aika, etten siitä muista juuri mitään, mutta oletettavasti se on ollut hyvä. Samalta ajalta on Youtubesta olemassa videoita, jotka osoittavat Gary Mooren bändeineen olleen tiukassa iskussa.

Gary Mooren tulevat levyt vain vahvistivat diggailuani. We Want Moore (1984), Run For Cover (1985) ja Rockin’ Every Night (1986) loivat vahvan pohjan diggailulle, jota vaan Wild Frontier (1987) ja After the War (1989) vain kasvattivat. Kappaleet Empty Rooms, Always Gonna Love You, End of the World, Out in the Fields, The Loner, Johnny Boy ja Over the Hills and Far Away muun muassa ovat palaneet tuolta ajalta sieluni syvyyteen pysyvästi. Rockin’ Every Night – Live In Japan (1986) oli käteen saatuani tuohon aikaan eräs soitetuimpia levyjä.

Gary Mooren bluesaika tuli monelle yllätyksenä, josta moni ei toipunut ollenkaan. Itse otin tilanteen vastaan sellaisenaan ja kun blues ei ole koskaan ollut kohdallani vastemielistä, niin minun oli helppo jatkaa Mooren uran seuraamista. Bluesin soittaminen oli varmasti Moorelle osittain myös taloudellinen kysymys, sillä musiikkimaailman muuttuessa oli Mooren soittama musiikillinen linja ajautunut ahdingolle. Kuitenkin Mooren soittoon kuulunut erinomainen kitarointi ja biisit seurasivat genremuutosta minusta hienosti. Bluesin aikaudelta voimme muistaa mm. megahitin Still Got the Bluesin (joka takasi ehkä jo yksistään toimeentulon royaltien muodossa?), Cold Day in Hellin, Separate Waysin ja Since I Met You Babyyn. Hän kuitenkin halusi kehittyä edelleen ja vuonna 1994 hän muodosti ”supergroupin” yhdessä Creamista tuttujen rumpali Ginger Bakerin ja basisti Jack Brucen kanssa. BBM:n tarina jäi lyhyeksi, heidän tehdessä kuitenkin yhden levyn. Vuonna 1995 hän kunnioitti esikuvaansa Peter Greeniä tekemällä Blues for Greenyn, joka sisälsi Greenin materiaalia varsin onnistuneesti ja pieteetillä.
Blueskauden sekaan mahtui myös mielenkiintoinen levy Dark Days in Paradise (1997), joka siihen syventyneelle antaa aivan toisenlaisen kuvan Mooresta. Levy sisältää ns. epäkaupallista fiilistelyä ollen kuitenkin tunnistettava Moore-teos kitarointeineen ja laulusoundeineen. Mm. levyllä oleva reilut 13 minuuttia sisältävä Business as Usual sisältää ihon kananlihalle nostattavia tunnelmia Mooren elämästä ja fiiliksistä kappaleen kirjoitushetkellä. Levy on aivan turhaan jäänyt paitsioon hänen uraansa kelatessa. Vuonna 1999 julkaistun The Different Beatin modernit sävyt ovat olleet varmasti monelle vanhalle fanille myös karvasta kalkkia nieltäväksi. Kuitenkin esimerkiksi Lost in Your Love konetaustastaan on kelpo ralli.
2000-luku meni bluesin ja bluesrockin merkeissä. Hänen levyt sisälsivät sopivassa suhteessa omia ja lainattuja tuoden nykykuulijoille jo osittain unohdettuja blueskappaleita.
Vuonna 2010 Gary Mooren suunnalta alkoi kuulua huhua mahdollisesta varsinaisesta rockkiertueesta, jossa soisivat juuri ne 1980-luvun merkittävimmät kappaleet. Pieni kiertue toteutuikin saaden aikaan mukavaa liikehdintää lippukassan suuntaan. Itse en tätä tapausta päässyt todistamaan, mutta esimerkiksi Ruotsin kävijöiltä kesältä 2010 olen kuullut vain positiivista palautetta.

Itse näin Gary Mooren kolme-neljä kertaa, joista viimeisin oli vuonna 2006 Helsingin Jäähallista yhdessä Z.Z.Topin kera. Muistoihini jäi Mooren tinkimätön asenne yhdessä suvereenin kitaransoiton kanssa.

Gary Moore on vaikuttanut elämässäni melkein 30 vuotta, joka on pitkä aika. Hänelle oli annettu loistavan soittotaidon isäksi myös taivaallinen tulkinnan lahja. Hän sai soitollaan sielussa aikaan värinää, joka jää elämään hänen poistuttua taivaalliseen yhtyeeseen, jossa alkaa olla soittajia jo useampaankin superkokokoonpanoon.

Kuva: T-paita vuodelta 1984 ja teksti Jari Kaikkonen

Los Bastardos Finlandeses on tällä hetkellä suvereeni omassa sarjassaan. Eilisellä levynjulkistuskeikalla nähtiin energinen, hyvän tuulinen ja paikoin jopa vaarallinen yhtye, jota oli tullut katsomaan kunnioitettavan runsaslukuinen yleisö. Osa paikalla olijoista oli houkuteltu paikalle samaan aikaan olevien Moottoripyörämessujen pääsylipulla. Se seikka toi paikalla varmasti oikeanhenkisiä kuulijoita.

Los Bastardos Finlandesesissa soittaa pitkän linjan muusikoita, joka näkyy kaikessa esiintymisessä. Bryn on ehdoton johtohahmo jo ulkoisen olomuotonsa vuoksi. Lauluääni on kuin 80 hiekkapaperilla hiottu – raspinen, mutta kuitenkin soiva (kuten Lemmyllä). Ben Granfeltin soitto oli erityisen hyväntuulista ja soolorikasta. Vaikka kitarasta meni kielikin poikki kesken soolon, ei se haitannut yhtään. Toinen kitaristi Olli Kykkänen ja rumpali Twist Twist Erkinharju pitivät taustat kunnossa kunnon AC/DC-tyyliin – ilmeittömästi, mutta tehokkaasti.

Keikalla kuultiin kappaleita koko yhtyeen uralta mm. Acapulco, My Baby´s Yours to Ride, Up On Bricks, Scrap Yard, Rock Bottom sekä muutama mielenkiintoinen cover-biisi. Mielenkiintoisin niistä oli ehdottomasti Moottoritie on kuumasta tehty uusi sovitus Road Fever, joka osoittaa hyvän kappaleen taipuvan myös loistavasti rehevämpäänkin muotoon. Keikkasettiin encore osastoon aina kuuluva Ace of Spades myös oli sekä minun, että yleisön mieleen. Kolmas vieras kappale oli alunperin Hawkwindin Silver Machine, joka sitoo Hawkwindin, Motörheadin ja LBF:n nätisti yhteen. Lemmyhän soitti Hawkwindissa bassoa ja aloitteli laulajan uraansa. Setti oli hyvin rakennettu ja piiruakaan ei annettu periksi kielen katkeamisista, eikä hetkittäisistä basson vaakalennoista huolimatta. Bändi antoi kaikkensa – poikaset olisivat tarvinneet tällaisen menon jälkeen siirretty tiputukseen.

Keikka oli siis erinomainen ja osoitti, että maassamme on erinomainen, taidokas ja hyvillä kappaleilla ladattu ROCKyhtye.

Nyt vaan levykauppaan ostamaan uusi loistava levy BMF Ball!

Jari Kaikkonen