Ronald Belford ”Bon” Scott – solisti, sanoittaja ja rocktähti

9.7.1946 Skotlanti19. 2. 1980 Lontoo

Bon-Scott

Tähän kirjoitukseeni on parikin syytä. Ensimmäinen on se, että Bonin kuolemasta on 19.2 2015 kulunut 35 vuotta ja toinen on se, että sain juuri luetuksi hänestä kertovan elämänkerran ”Highway to Hell”, joka jätti todella ristiriitaisen kuvan varsinkin rocktähteydestä ja siihen liittyvistä hankalista asioista siviilielämässä. Bonin kuolema vuonna 1980 sattui elämässäni siihen vaiheeseen, että olin juuri muutamia kuukausia aiemmin löytänyt AC/DC:n ja heidän musiikkinsa iski minuun kuin miljoona volttia – vanhaa sanontaa käyttääkseni. Tulevina vuosina kuuntelin oikeastaan pelkästään AC/DC:tä – vanhat idolit jäivät taka-alalle. Bonin kuoleman jälkeen bändi haki todella nopeasti korvaajan Brian Johnsonista. Jatkoin bändin kuuntelua edelleen näihin päiviin saakka, mutta pakkohan se on myöntää, etteivät Brian Johnsonin kanssa tehdyt levyt ole niin mielenkiintoisia, vaikkakin erinomaisia kappaleita on tullut rutkasti myöhemminkin hänen kanssaan. Kuitenkin voi sanoa, ettei bändi olisi parempaa korvaajaa voinut saada ja hyvä niin. Onneksi Bonin kuoleman jälkeen kuolemantapauksia ei ole ollut, muttei ilman hankaluuksiakaan ole selvitty.

Kun suosikkibändiä kuuntelee, niin tietenkin siitä bändistä haluaa tietää enemmän. Ensimmäisen AC/DC:stä kertovan kirjan luin englannin kielellä joskus 1990-luvulla. Tuohon aikaan ei ainakaan suomenkielisiä kirjoja ollut saatavissa ja harvassa kaupassa edes englanninkielisiä rock kirjojakaan. Lehdistö oli oikeastaan ainoa foorumi, josta tietoa sai. Ulkomailta voisin mainita Record Mirrorin, New Musical Expressin ja myöhemmin Kerrangin. Aivan parin viime vuoden sisällä olen lukenut kirjat AC/DC Maximum Rock & Roll, Highway to Hell ja Live in Finland – kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955 – 1979, jossa oli pieni osio sille ainoalle AC/DC:n keikalle, joka on Suomessa pidetyistä jäänyt väliin ( ehkä se mielenkiintoisin).

Highway to Hell -kirja (alunperin kirjoitettu vuonna 1994, mutta korjailtu vuosina 2001 ja 2007) kertoo siis Bon Scottin elämästä aina lapsuudesta hänen viimeisiin hetkiin. Kirjassa vielä käydään läpi lyhyesti AC/DC:n myöhemmät vaiheet ja levytykset.

Kirjaa lukiessa ja varsinkin lopettaessani sen olin allapäin. Kirjan teksti veti mukaansa Bonin elämään ja mielestäni sain hyvän kuvan siitä miten vaikeaa on tulla rocktähdeksi, pysyä siellä ja yrittää viettää normaalia siviilielämää bändielämän ulkopuolella.

Bon Scott siis halusi rocktähdeksi ja lopulta pääsi sinne. Matka rocktähteyteen oli kuitenkin alkoholin ja huumeiden täyttämä. Tuohon maailman aikaan huumeisiin suhtauduttiin vapaammin ja niitä oli tarjolla runsaasti paikoissa, jossa Bon eli. Australiassa tuohon aikaan – 1960-luvun puolessa välissä kuunneltiin paljon ns. purkkamusiikkia, joka osaltaan johtui siitä ettei brittiläinen rytmimusiikki ollut saanut sijaa maassa. Näihin ympyröihin Bonkin sitten ajautui ja yritti kahlata menestyksen rappusia niissä kuitenkaan onnistumatta. Vastassa oli yleinen mm. ilmapiiri, bändien väärät valinnat, ihmisten eri intressit, keikkapaikkojen pienuudet ja levytyssopimusten saamisen vaikeudet. Paikallista suosiota Bon kuitenkin saavutti jonkin verran, mutta se oli kaukana siitä mitä hän halusi.

Oikaisen vähän hänen urallaan ja menen suoraan AC/DC:hin. Aiemmin Easybeatsissa soittaneet ja jo kuuluisuutta kokeneet Harry Wanda ja George Young ottivat yhtyeen musiikillisen linjan haltuun antoivat Malcolm ja Angus Youngille neuvon, etteivät kesken musiikkiuraa sinkoile eri musiikkityyleistä toiseen, vaan pitäytyvät valitsemallaan tiellä – eli rock and rollissa. He itse olivat sortuneet haahuilemaan eri musiikkigenrejen välissä, eivätkä ihmiset enää tienneet mitä yhtye halusi ja yhtyeen suosio lopahtikin. Tietenkin manageriporras oli tärkeä yhtyeen viemisessä kohti kuuluisuutta. Rahoittajaa aina tarvitaan. AC/DC:n kehittymisen kannalta oli myös erityisen tärkeää, että Bon Scott saatiin solistiksi. Aiemmin solistina ollut Dave Evans ei omannut sitä valovoimaa, jota olisi tarvittu.

Bon Scott toi siis yhtyeeseen valovoimaisen ja miellyttäväkäytöksisen solistin. Hän toi myös sanoitustaidon Youngien tekemiin sävellyksiin. Yhtye siis näytti olevan hienossa kunnossa. Kuitenkin kulissien takana – siviilielämässä Bonilla ei ollut kaikki hyvin. Hänen useat naissuhteet raunioituivat mikä mihinkin (heidän kuitenkin pysyessä Bonin kanssa hyvissä väleissä) pääsyyn tietenkin ollen se, että naisystävät yleensä halusivat rauhoittua ja perustaa perheen, mutta Bonilla oli vielä täysi menovaihe päällä. Hänhän oli matkalla menestykseen, eikä silloin voinut rauhallisia koti-iltoja viettää. Levytystahti oli kova ja kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa kuitenkin englannin olevan sen päämarkkina-alueen. Amerikan valloitus takkusi, mutta sielläkin jo herättiin levy-yhtiön toimesta mahdolliseen tulevaan maailman valloitukseen.

Nyt päästäänkin siihen seikkaan, joka aiheutti kirjan luvun jälkeisen alakuloisuuden. Bon Scott joutui tai pääsi sellaisen koneiston sisään, joka mylläsi siihen sisälle joutuneet rockelämän pyörteisiin. Bonin elämästä lukiessa voi tulla helposti sellaiseen johtopäätökseen, ettei hänen terveydentilansa, eikä juominen ollut kenenkään hallinnassa – hän poltti kynttilää molemmista päistään. Hän oli ristiriitaisessa tilanteessa elämänsä suhteen. Toinen puoli hänestä veti kohti rauhallisempia aikoja, mutta koska hän oli kuitenkin saavuttanut sen mihin oli aina pyrkinyt – eli rocktähteyden, ei siitäkään voinut enää peräytyä. Tie kuuluisuuteen vei melkein kaksikymmentä vuotta ja se tie oli ladottu täyteen esteitä, jotka Bon voitti.

Helmikuun 19. päivä vuonna 1980 oli kuitenkin se päivä, jolloin Bon Scottin maallinen vaellus päättyi. Se päättyi koruttomasti tukehtumiskuolemaan normaalin ryyppyillan jälkeen – Hendrixin tapaan. Varmasti Bon oli viimeisinä aikoina miettinyt enenevissä määrin omaa juomistaan ja ehkä myöskin arvellut, että jos tämä meno jatkuu, niin loppu tulee. Kuitenkin juuri aiemmin oli saatu valmiiksi menestyslevy Highway to Hell ja uutta levyä ja kiertuetta suunniteltiin. Highway to Hell oli myynyt miljoona levyä ja keikat alkoivat olla loppuunmyytyjä. Keikkasuosiosta tuolloin osoittaa parhaiten elokuva Let there be rock vuodelta 1979. Tuollaisessa tilanteessa on ollut oikeastaan mahdotonta hypätä pois koneiston rattaista, sillä niin monta tahoa sai heistä elannon. Mukana oli manageriporras, levy-yhtiö, Youngin klaani, yleisö – aivan lian monella oli liian paljon menetettävää.

Sytytetään 19. helmikuuta kynttilä Bonin muistolle. Bon Scott jätti jälkeensä tukun levyjä, runsaasti videoita, paljon tarinoita, ystäviä, vähän vihamiehiä – on siinä jo yhdelle miehelle perintöä. Bon Scott oli myös rockmies, joka missä tahansa ja keiden kanssa ollessaan sulatti heidän sydämet – hänestä pitivät sekä äidit, että tyttäret. Bon Scott on myös useimmalle meistä se ainoa oikea AC/DC -solisti.

”Ride On”

It’s another lonely evenin’
In another lonely town
But I ain’t too young to worry
And I ain’t too old to cry
When a woman gets me down…..

Jari Kaikkonen 2015

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: