Arkisto kohteelle tammikuu, 2015

https://i1.wp.com/www.thehighwaystar.com/wp/wp-content/uploads/2015/01/Deep-Purple_Long-Beach-1971_Cover_hires_2.jpeg

Welcome to Long Beach 1971, the latest album in earMUSIC’s Deep Purple reissue series that, over the last two years, has seen the release of rare live material from the band, including “Paris 1975”, “Copenhagen 1972”, “Stockholm 1970” and “Graz 1975”. Spanning over 70 minutes of music, “Long Beach 1971” has been remastered in 2014 and is going to be eleased on 2 March 2015 on earMUSIC.

Recorded at Long Beach Arena in Long Beach, California, on July 30, 1971, it was broadcast on radio (KUSC 91.5 FM), a showcase for a support performance to Rod Stewart and The Faces. An official release for a concert that has long been considered a landmark for the band, the set featured tracks (“Speed King” and “Child In Time”) from their fourth studio album, June 1970’s “In Rock”. This was a transitional release for the Mk II version of the band – guitarist Ritchie Blackmore, frontman Ian Gillan, bassist Roger Glover, organ/keyboard player Jon Lord and drummer Ian Paice –, being their first hard rock affair as well as their commercial breakthrough as the third leading über-rock band of the day along with Black Sabbath and Led Zeppelin. Completing the set that day were a considerably extended version of “Mandrake Root” from their July 1968 debut album “Shades Of Deep Purple”, and “Strange Kind Of Woman”.

Opening with an 11-minute long “Speed King”, the show actually starts off like a climax, with a frenzy of organ and batter of guitar and drums, before segueing into a fast and furious riff and some classic caterwauls from Ian Gillan. Next up is “Strange Kind Of Woman”. The piledriving central motif is a classic combination of rhythm and riff, the band hitting a bluesy, even funky, groove. Following is an impressive version of the Deep Purple classic “Child in Time”: it is 20 minutes of heavy action from Blackmore. If you’re not too exhausted by that, there is time for one more, and it’s a good – not to mention long – one: “Mandrake Root”, a 27-minute extrapolation of the debut album track and concert standby.

Tracklist: 1. Speed King / 2. Strange Kind Of Woman / 3. Child In Time / 4. Mandrake Root

All in all, the frenzy, powerful show is leaving the audience staggered, and not a little dazed, as they head towards the exit, into the warm California night, wondering what the hell just happened. Deep Purple live just happened.

9.7.1946 Skotlanti19. 2. 1980 Lontoo

Bon-Scott

Tähän kirjoitukseeni on parikin syytä. Ensimmäinen on se, että Bonin kuolemasta on 19.2 2015 kulunut 35 vuotta ja toinen on se, että sain juuri luetuksi hänestä kertovan elämänkerran ”Highway to Hell”, joka jätti todella ristiriitaisen kuvan varsinkin rocktähteydestä ja siihen liittyvistä hankalista asioista siviilielämässä. Bonin kuolema vuonna 1980 sattui elämässäni siihen vaiheeseen, että olin juuri muutamia kuukausia aiemmin löytänyt AC/DC:n ja heidän musiikkinsa iski minuun kuin miljoona volttia – vanhaa sanontaa käyttääkseni. Tulevina vuosina kuuntelin oikeastaan pelkästään AC/DC:tä – vanhat idolit jäivät taka-alalle. Bonin kuoleman jälkeen bändi haki todella nopeasti korvaajan Brian Johnsonista. Jatkoin bändin kuuntelua edelleen näihin päiviin saakka, mutta pakkohan se on myöntää, etteivät Brian Johnsonin kanssa tehdyt levyt ole niin mielenkiintoisia, vaikkakin erinomaisia kappaleita on tullut rutkasti myöhemminkin hänen kanssaan. Kuitenkin voi sanoa, ettei bändi olisi parempaa korvaajaa voinut saada ja hyvä niin. Onneksi Bonin kuoleman jälkeen kuolemantapauksia ei ole ollut, muttei ilman hankaluuksiakaan ole selvitty.

Kun suosikkibändiä kuuntelee, niin tietenkin siitä bändistä haluaa tietää enemmän. Ensimmäisen AC/DC:stä kertovan kirjan luin englannin kielellä joskus 1990-luvulla. Tuohon aikaan ei ainakaan suomenkielisiä kirjoja ollut saatavissa ja harvassa kaupassa edes englanninkielisiä rock kirjojakaan. Lehdistö oli oikeastaan ainoa foorumi, josta tietoa sai. Ulkomailta voisin mainita Record Mirrorin, New Musical Expressin ja myöhemmin Kerrangin. Aivan parin viime vuoden sisällä olen lukenut kirjat AC/DC Maximum Rock & Roll, Highway to Hell ja Live in Finland – kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955 – 1979, jossa oli pieni osio sille ainoalle AC/DC:n keikalle, joka on Suomessa pidetyistä jäänyt väliin ( ehkä se mielenkiintoisin).

Highway to Hell -kirja (alunperin kirjoitettu vuonna 1994, mutta korjailtu vuosina 2001 ja 2007) kertoo siis Bon Scottin elämästä aina lapsuudesta hänen viimeisiin hetkiin. Kirjassa vielä käydään läpi lyhyesti AC/DC:n myöhemmät vaiheet ja levytykset.

Kirjaa lukiessa ja varsinkin lopettaessani sen olin allapäin. Kirjan teksti veti mukaansa Bonin elämään ja mielestäni sain hyvän kuvan siitä miten vaikeaa on tulla rocktähdeksi, pysyä siellä ja yrittää viettää normaalia siviilielämää bändielämän ulkopuolella.

Bon Scott siis halusi rocktähdeksi ja lopulta pääsi sinne. Matka rocktähteyteen oli kuitenkin alkoholin ja huumeiden täyttämä. Tuohon maailman aikaan huumeisiin suhtauduttiin vapaammin ja niitä oli tarjolla runsaasti paikoissa, jossa Bon eli. Australiassa tuohon aikaan – 1960-luvun puolessa välissä kuunneltiin paljon ns. purkkamusiikkia, joka osaltaan johtui siitä ettei brittiläinen rytmimusiikki ollut saanut sijaa maassa. Näihin ympyröihin Bonkin sitten ajautui ja yritti kahlata menestyksen rappusia niissä kuitenkaan onnistumatta. Vastassa oli yleinen mm. ilmapiiri, bändien väärät valinnat, ihmisten eri intressit, keikkapaikkojen pienuudet ja levytyssopimusten saamisen vaikeudet. Paikallista suosiota Bon kuitenkin saavutti jonkin verran, mutta se oli kaukana siitä mitä hän halusi.

Oikaisen vähän hänen urallaan ja menen suoraan AC/DC:hin. Aiemmin Easybeatsissa soittaneet ja jo kuuluisuutta kokeneet Harry Wanda ja George Young ottivat yhtyeen musiikillisen linjan haltuun antoivat Malcolm ja Angus Youngille neuvon, etteivät kesken musiikkiuraa sinkoile eri musiikkityyleistä toiseen, vaan pitäytyvät valitsemallaan tiellä – eli rock and rollissa. He itse olivat sortuneet haahuilemaan eri musiikkigenrejen välissä, eivätkä ihmiset enää tienneet mitä yhtye halusi ja yhtyeen suosio lopahtikin. Tietenkin manageriporras oli tärkeä yhtyeen viemisessä kohti kuuluisuutta. Rahoittajaa aina tarvitaan. AC/DC:n kehittymisen kannalta oli myös erityisen tärkeää, että Bon Scott saatiin solistiksi. Aiemmin solistina ollut Dave Evans ei omannut sitä valovoimaa, jota olisi tarvittu.

Bon Scott toi siis yhtyeeseen valovoimaisen ja miellyttäväkäytöksisen solistin. Hän toi myös sanoitustaidon Youngien tekemiin sävellyksiin. Yhtye siis näytti olevan hienossa kunnossa. Kuitenkin kulissien takana – siviilielämässä Bonilla ei ollut kaikki hyvin. Hänen useat naissuhteet raunioituivat mikä mihinkin (heidän kuitenkin pysyessä Bonin kanssa hyvissä väleissä) pääsyyn tietenkin ollen se, että naisystävät yleensä halusivat rauhoittua ja perustaa perheen, mutta Bonilla oli vielä täysi menovaihe päällä. Hänhän oli matkalla menestykseen, eikä silloin voinut rauhallisia koti-iltoja viettää. Levytystahti oli kova ja kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa kuitenkin englannin olevan sen päämarkkina-alueen. Amerikan valloitus takkusi, mutta sielläkin jo herättiin levy-yhtiön toimesta mahdolliseen tulevaan maailman valloitukseen.

Nyt päästäänkin siihen seikkaan, joka aiheutti kirjan luvun jälkeisen alakuloisuuden. Bon Scott joutui tai pääsi sellaisen koneiston sisään, joka mylläsi siihen sisälle joutuneet rockelämän pyörteisiin. Bonin elämästä lukiessa voi tulla helposti sellaiseen johtopäätökseen, ettei hänen terveydentilansa, eikä juominen ollut kenenkään hallinnassa – hän poltti kynttilää molemmista päistään. Hän oli ristiriitaisessa tilanteessa elämänsä suhteen. Toinen puoli hänestä veti kohti rauhallisempia aikoja, mutta koska hän oli kuitenkin saavuttanut sen mihin oli aina pyrkinyt – eli rocktähteyden, ei siitäkään voinut enää peräytyä. Tie kuuluisuuteen vei melkein kaksikymmentä vuotta ja se tie oli ladottu täyteen esteitä, jotka Bon voitti.

Helmikuun 19. päivä vuonna 1980 oli kuitenkin se päivä, jolloin Bon Scottin maallinen vaellus päättyi. Se päättyi koruttomasti tukehtumiskuolemaan normaalin ryyppyillan jälkeen – Hendrixin tapaan. Varmasti Bon oli viimeisinä aikoina miettinyt enenevissä määrin omaa juomistaan ja ehkä myöskin arvellut, että jos tämä meno jatkuu, niin loppu tulee. Kuitenkin juuri aiemmin oli saatu valmiiksi menestyslevy Highway to Hell ja uutta levyä ja kiertuetta suunniteltiin. Highway to Hell oli myynyt miljoona levyä ja keikat alkoivat olla loppuunmyytyjä. Keikkasuosiosta tuolloin osoittaa parhaiten elokuva Let there be rock vuodelta 1979. Tuollaisessa tilanteessa on ollut oikeastaan mahdotonta hypätä pois koneiston rattaista, sillä niin monta tahoa sai heistä elannon. Mukana oli manageriporras, levy-yhtiö, Youngin klaani, yleisö – aivan lian monella oli liian paljon menetettävää.

Sytytetään 19. helmikuuta kynttilä Bonin muistolle. Bon Scott jätti jälkeensä tukun levyjä, runsaasti videoita, paljon tarinoita, ystäviä, vähän vihamiehiä – on siinä jo yhdelle miehelle perintöä. Bon Scott oli myös rockmies, joka missä tahansa ja keiden kanssa ollessaan sulatti heidän sydämet – hänestä pitivät sekä äidit, että tyttäret. Bon Scott on myös useimmalle meistä se ainoa oikea AC/DC -solisti.

”Ride On”

It’s another lonely evenin’
In another lonely town
But I ain’t too young to worry
And I ain’t too old to cry
When a woman gets me down…..

Jari Kaikkonen 2015

Masa Mainds yhtyeeltä julkaistaan tammikuussa 2015 uusi albumi nimeltään Romuisia Tarinoita. Masa Mainds on perustettu jo vuonna 1989, jolloin se alkoi niin kuin vähän vahingossa esittämään legendaarisia hardrock covereita. Siihen aikaan oli kova buumi lähinnä pubiravintola-alalla. Pubeja tuli ihan joka paikkaan ja elävää musiikkia tarvittiin. Pikku hiljaa omat sävelet alkoivatkin tulla kuvioon mukaan ja 90-luvun puolessa välissä radiohiteikisi nousivat bändin omat biisit Da-da-dii ja Siivet. Näitä kuulee edelleenkin siellä täällä, kun mm. tanssilegenda Ässät-yhtyekin tehnyt Da-da diistä oman genrensä version. Keikkoja Masa Mainds on soittanut ympäri Suomea ja aikoinaan liki 100 keikan vuositahdilla. Viime aikoina keikkojen määrä on ollut noin kolmekymmentä vuodessa.

Levyn teko

Uusinta levyä Masa Mainds alkoi työstämään noin kolme vuotta sitten Joensuussa Rauno Paanasen johdolla Guru Recording Studiolla. Rauno antoi uutta potkua niin itse biiseihin kuin sovituksiinkin ja siksi hänet onkin mainittu sovittajan roolissa itseoikeutetusti. Laulaja Matti Päiväpuro tekee laulujen sävelet ja sanat, jotka sitten demoillaan tai muotoillaan jo studiossa Raunon kanssa sellaiseen muotoon, että muiden soittajien on hyvä saada kiinni uuden laulun ideasta. Toisessa vaiheessa on mukana rumpali Mika Tossavainen, joka soittaa rummut ns. konekomppien tilalle tai joukkoon. Sitten mukaan tulevat basisti Jarmo Hiesu, kitaristi Timo Nevalainen ja kosketinsoittaja Olli Laakkonen. Rauno Paanaselta kyllä taittuu myös kitarointi ja kosketinsoitinosuudetkin, jos tarve vaatii. Lisämausteita onkin pitkin poikin levyä. Lopuksi sitten Mattia laulatetaankin hartaasti soololaulujen kimpussa. Stemmat ovat myös Matin laulamia. Bändin musiikkityylissä on aineksia popista ja hardrockista.

Uudelta levyltä on hyviä kommentteja saanut mm. levyn avausbiisi Sorateiden Taa. Discopressin arvioinneissa tästä kappaleesta sanottiin mm. näin:

Masa Mainds – Sorateiden taa
– Olen aina tykännyt Masasta ja hänen tyylistään laulaa. Lauluissa on aina jotain sanomaa ja opetusta meille kaikille. Lasse
– Tällä kertaa Masa Mainds onnistuu todella hyvin. Laulajan soundi on yhtä jännä kuin ennenkin. Kokonaisuutena hyvä ja tasapainoinen kappale, jossa on koukkuakin, tykkään. Speaker

Propaganda Records

Masa Maindsin levyn tuotantoyhtiönä on legendaarinen Propaganda Records. Levy-yhtiön sielun Heikki Vileniuksen kanssa ovat asiat menneet oikein mallikkaasti ja jouhevasti eteenpäin. Heikki on ollut tosi hyvä yhteistyökumppani Masa Maindsille jo vuosien takaa.

Uusin single Pihat autiot on joulukuulta 2014.

Video

Levyn sinkuista Pihat Autiot on tehty myös video, joka löytyy mm. YouTubesta.

www.masamainds.net

Keväällä 2015 julkaistaan albumilta Romuisia tarinoita vielä kaksi uutta videota.

Propaganda Records julkaisee Dave Forestfieldin kuudennen sooloalbumin Loyal Till The Bitter End tammikuun 16. 2015.
Sinkkuna ja videona on ilmestynyt jo duetto Jo Buddyn kera – I Believe The Change Will Come.

Albumilla singer/songwriter liikkuu amerikkalaisen juurimusiikin kentällä käyttäen sitä oman ilmaisunsa pohjana. Forestfieldin humoristinen puoli tulee vahvimmin esiin kappaleissa Big Wheels ja Lock Up Your Heart, kun taas yksin esitetty Before Our Time on kuin kaukaa tulevaisuudesta esitetty vastine John Lennonin Imaginelle. Paikoin kryptisen tarinankerronnan ja jopa psykedeelisten vivahteiden vastapainona Shining Trees ja I Believe The Change Will Come hyödyntävät gospelin selkeää ilmaisua. Jälkimmäisessä vierailee vokalistina blueslaulaja Jo’ Buddy ja se on julkaistu myös singlenä sekä videona. Forestfieldin poliittiset ajatukset saavat tilaa varsinkin kappaleissa Hollow Log ja Matthew Mills. Mitä tästä mahdollisesti jää käteen? Ehkä se, että valitsemilleen asioille useimmat ovat lojaaleja aina katkeraan loppuun saakka.

Extra: Video kappaleesta I Believe The Change Will Come löytyy YouTubesta.

PRO 2132
EAN 6430033221327
hintakoodi 079

1. In a Deserted Village 4:56
2. Big Wheels Are Rolling Again 4:27
3. Lock Up Your Heart 3:48
4. Before Our Time 3:59
5. Matthew Mills 3:55
6. Young Shaman 5:08
7. I Believe The Change Will Come 3.48
8. Hollow Log 5:03
9. Going Back To Jane 4:30
10.Midnight Shooter 7:48
11.Down By a Shady Bay 3:15
12. Shining Trees 5:19

total 55:54
ISRC FIPRS1400451-62

(p) & (c) Propaganda Records / Proxmira Oy 2015
Produced by Dave Forestfield

Dave Forestfield – vocals, guitar, piano, organ, harmonium, dobro
Tero Kaario – keyboards, electric piano
Petteri Soininen bass, stand up bass
Kingfish Willie – drums, percussion

Jo’ Buddy – vocals (7)

Rainbow:Rainbow Rising (1976)

Posted: tammikuu 15, 2015 in Klassikot, Levyarviot, rock

Toukokuussa1976 ilmestynyt Rainbow Rising on usein kohotettu Deep Purplessa  kannuksensa hankkineen kitaristi Ritchie Blackmoren luotsaaman  Rainbow-yhtyeen kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi. Yhtye oli löytänyt unelmakokoonpanonsa. Elf-yhtyeen jäsenistä jäljelle oli jäänyt  ainoastaan kaikkien aikojen heavysolisteihin kiistatta lukeutuva Ronnie  James Dio, basistiksi oli vaihtunut Jimmy Bain, rumpaliksi muun muassa  Jeff Beck Groupissa aikaisemmin soittanut Cozy Powell ja  kosketinsoittajaksi Tony Carey. Rising koostuu ainoastaan kuudesta  kappaleesta, mutta valtaosalla niistä Blackmore ja Dio tekevät
laadukkainta jälkeään kautta aikojen.

Blackmore on todella timmissä  vedossa niin soitannollisesti kuin sävellyksellisesti; Dio niin   tulkinnallisesti kuin sanoituksellisesti. Liki pitäen majesteetillisella
avausraidalla Tarot Woman musiikillisesti pääosaan pääsevät niin  Blackmore kuin Carey. Run with The Wolf ja Starstruck ovat erinomaisen  tyylitajuisia ja kekseliäitä hardrockkappaleita. Niistä jälkimmäisestä  muodostui keikkastandardi, tosin se muodosti medleyn Rainbown  debyyttialbumi Ritchie Blackmore’s Rainbown kenties tunnetuimman  kappaleen Man on the Silver Mountainin kanssa. Risingin ykköspuolen  päättää sen ainoa hienoista täytemateriaalia edustava kappale, lyhyt ja  nopea Do You Close Your Eyes, josta muodostui myös keikkavakio.  Kakkospuoli käynnistyy upean melodian kannattelemalla suurteoksella
Stargazer, jossa oli mukana Munchenin filharmoninen orkesteri.  Päätöskappale on Cozy Powellin upeine tuplabasareineen miltei  powermetallia enteillyt A Light in the Black. Dion käsialaa olleet tekstit  liittyivät fantasia- ja mytologiaaiheisiin. Legendaarisen tuottajahahmon Martin Birchin kanssa työstetty klassikkoalbumi äänitettiin Munchenin  Musicland-studioilla samaisen vuoden 1976 helmikuussa.

Kokonaiskestoltaan vain hieman yli 33-minuuttinen pitkäsoitto nousi  kotimaassaan yhdenneksitoista ja Billboardin listalla sijalle 48.  Rainbow ehti harvinaislaatuisesti julkaista myös toisen albumin, vuoden  1977 satoa edustavan livetuplan On Stage täysin samalla line upilla.

Rokki-Pete