The Pretty Things:SF Sorrow (1968)

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/e/ef/Sf_sorrow_(gold_ltd_edition.jpg
Solisti Phil Mayn ja kitaristi Dick Taylorin johtama The Pretty Things oli 1960-luvun puolivälin brittiläisistä rhythm and blues-yhtyeistä kenties kaikkein alkukantaisin. Yhtyeen vuoden 1965 debyytti edustaakin englantilaista blueshurjuutta autenttisimmillaan. Esikoisen huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti onnistunut Roadrunner-versio, Mama Keep Your Big Mouth Shut sekä Honey I Need. Kakkospitkäsoitto Get the Picture jatkoi esikoisen hengessä, mutta vuoden 1967 Emotions merkitsi siirtymistä kohti psykedeelisempää ilmaisua. Seuraavan vuoden joulukuussa ilmestynyt SF Sorrow oli yhtyeen psykedeliakauden mestariteos, jota monet ovat valmiit pitämään kaikkien aikojen ensimmäisenä rockoopperana jo puoli vuotta ennen The Whon Tommya. Toisin kuin yleensä, albumin tarinaa ei kerrota sen kappaleiden teksteissä, vaan kansitekstien väliin sijoitetuissa pienissä luvuissa. Levyn äänitykset käynnistyivät jo marraskuussa 1967 ja ne saatiin valmiiksi vastaseuraavan vuoden syyskuussa.
Avauskappale SF Sorrow on kekseliään riffin varaan rakennettu psykedeliapala. Vielä kokeellisemman Bracelets of Fingersin jälkeen rokimpaan ilmaisuun siirrytään She Says Good Morning-raidan myötä. Private Sorrow julkaistiin singlenä ja Balloon Burning sisältää inspiroitunutta kitarointia. Death edustaa jo teemansa vuoksi pitkäsoiton tummasävyisintä antia Baron Saturdayn tarjotessa teatraalisia sävyjä. Suurimmat klassikot on säästetty albumin loppuosaan. Akustisvoittoinen kaunokki The Journey, niin ikään seesteisempiä sävyjä vinkukitarointiin yhdistävä I See You, psykedelian ydintä tarjoava Well of
Destiny sekä erinomaisen kertosäkeen kruunaama Old Man Going edustavat kaikki genrensä muotovalioita pitkäsoiton päättyessä puhuttelevaan raitaan Loneliest Person. Pretty Things esitti SF Sorrown livenä Abbey Roadilla vasta kolmekymmentä vuotta albumin julkaisun jälkeen David Gilmourin vahvistaessa yhtyettä muutamissa kappaleissa. Pretty Thingsin varhaistuotanto on rytinäbluesin juhlaa, mutta kehittyneemmän vaiheen kirkkaimpana helmenä loistaa SF Sorrow.
Rokki-Pete

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: