Arkisto kohteelle marraskuu, 2014

Ac/Dc:Highway to Hell (1979)

Posted: marraskuu 25, 2014 in Klassikot, Levyarviot, rock

Ac/Dc:Highway to Hell (1979)

Bluespohjaisen hardrockin saralla Ac/Dc on Led Zeppelinin ensisijainen mantelinperijä ja yhtyeen diskografiassa vuoden 1979 pitkäsoitto ja samalla viimeiseksi Bon Scottin vokalisoimaksi jäänyt albumi Highway to Hell merkitsi sille lopullista kansainvälistä läpimurtoa. Kyseessä on myös ensimmäinen
legendaarisen tuottajanimen Mutt Langen kanssa yhteistyössä tehty Ac/Dc:n pitkäsoitto.

Kiertue-elämän helvetillisyyttä kuvaava nimiraita on luonnollisestikin pitkäsoiton tunnetuin, mutta kyseessä on myös kokonaisuutena eräs yhtyeen vahvimmista töistä kautta aikojen. Kiistattomaan klassikko-osastoon lukeutuvat lisäksi etenkin Shot Down in Flames, kotimaiselta puolelta Melrosen keikkaohjelmistoon kuulunut Get It Hot, Girls Got Rhythm, sekä kenties hieman unohdettunakin helmenä upeasti svengaava Touch Too Much. Ennen Highway to Helliä Ac/Dc oli julkaisuut If You Want Blood Youve Got It-nimisen, varsin onnistuneen livealbumin. Sen nimikappale sai julkaisunsa kuitenkin vasta Hihgway
to Hellillä. Vastaavanlaisista tapauksista tulevat ensimmäisinä mieleen Led Zeppelinin Houses of the Holy, jonka nimiraita oli mukana vasta erinomaisella tupla-albumilla Physical Graffiti sekä The Doorsin Waiting for the Sun, joka kappaleena julkaistiin vasta kahta vuotta myöhemmin ilmestyneellä Morrison
Hotellilla. Love Hungry Man ja bluesahtava Night Prowler edustavat pitkäsoiton terävimpään kärkeen verrattuna hienoista täytettä, mutta ärhäkkä Walk All Over You sekä koukukkaampi Beating Around the Bush kohottavat jo entuudestaan laadukkaan albumin kokonaisarvosanaa entisestään.

Bon Scott oli sielukas solisti, rockin historian parhaita esiintyjiä ja kekseliäs tekstittäjä ja Ac/Dc genressään eräs kaikkien aikojen vitaalisimmista rockryhmistä.

Rokki-Pete

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/e/ef/Sf_sorrow_(gold_ltd_edition.jpg
Solisti Phil Mayn ja kitaristi Dick Taylorin johtama The Pretty Things oli 1960-luvun puolivälin brittiläisistä rhythm and blues-yhtyeistä kenties kaikkein alkukantaisin. Yhtyeen vuoden 1965 debyytti edustaakin englantilaista blueshurjuutta autenttisimmillaan. Esikoisen huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti onnistunut Roadrunner-versio, Mama Keep Your Big Mouth Shut sekä Honey I Need. Kakkospitkäsoitto Get the Picture jatkoi esikoisen hengessä, mutta vuoden 1967 Emotions merkitsi siirtymistä kohti psykedeelisempää ilmaisua. Seuraavan vuoden joulukuussa ilmestynyt SF Sorrow oli yhtyeen psykedeliakauden mestariteos, jota monet ovat valmiit pitämään kaikkien aikojen ensimmäisenä rockoopperana jo puoli vuotta ennen The Whon Tommya. Toisin kuin yleensä, albumin tarinaa ei kerrota sen kappaleiden teksteissä, vaan kansitekstien väliin sijoitetuissa pienissä luvuissa. Levyn äänitykset käynnistyivät jo marraskuussa 1967 ja ne saatiin valmiiksi vastaseuraavan vuoden syyskuussa.
Avauskappale SF Sorrow on kekseliään riffin varaan rakennettu psykedeliapala. Vielä kokeellisemman Bracelets of Fingersin jälkeen rokimpaan ilmaisuun siirrytään She Says Good Morning-raidan myötä. Private Sorrow julkaistiin singlenä ja Balloon Burning sisältää inspiroitunutta kitarointia. Death edustaa jo teemansa vuoksi pitkäsoiton tummasävyisintä antia Baron Saturdayn tarjotessa teatraalisia sävyjä. Suurimmat klassikot on säästetty albumin loppuosaan. Akustisvoittoinen kaunokki The Journey, niin ikään seesteisempiä sävyjä vinkukitarointiin yhdistävä I See You, psykedelian ydintä tarjoava Well of
Destiny sekä erinomaisen kertosäkeen kruunaama Old Man Going edustavat kaikki genrensä muotovalioita pitkäsoiton päättyessä puhuttelevaan raitaan Loneliest Person. Pretty Things esitti SF Sorrown livenä Abbey Roadilla vasta kolmekymmentä vuotta albumin julkaisun jälkeen David Gilmourin vahvistaessa yhtyettä muutamissa kappaleissa. Pretty Thingsin varhaistuotanto on rytinäbluesin juhlaa, mutta kehittyneemmän vaiheen kirkkaimpana helmenä loistaa SF Sorrow.
Rokki-Pete

Kun San Franciscon psykedeelisen rockin airuisiin kuuluva Jefferson Airplane lopetti toimintansa, sen toimintaa jatkoivat Jorma Kaukosen ja Jack Cassidyn luotsaama Hot Tuna sekä Paul Kantnerin, Marty Balinin
ja Grace Slickin johtama Jefferson Starship. Jälkimmäisen tuotannosta kaikkein suurimmaksi menestykseksi muodostui vuonna 1975 ilmestynyt pitkäsoitto Red Octopus.

Entisten Jefferson Airplane-muusikoiden lisäksi keskeiseksi biisintekijäksi Jefferson Starshipissä osoittautui myös basisti Pete Sears. Albumi sisältää myös pari instrumentaaliraitaa, joista toinen, kosketinsoitin- ja kitarataiturointia esittelevä Sandalphon, on Searsin käsialaa. Toinen instrumentaalikappale Git-Fiddler on Papa Jon Creachin viulunäytös. Avausraita Fast Buck Freddie on rivakka, Grace Slickin upean vokalisoinnin kruunaama kappale. Täysin Marty Balinin käsialaa oleva, lähes seitsenminuuttinen ja upean tiivistunnelmainen Miracles lukeutuu genressään rakkauslaulujen eliittiin. Balinin ja Slickin vokalisointi on kiitettävän vivahteikasta ja saksofoni rikastaa kappaleen loppuosan instrumentaatiota. Ai Garimasü (There is Love) edustaa tyylitajuisesti slovariosastoa. Pelkästään Grace Slickin upea äänenkäyttö riittäisi tekemään siitä kiinnostavan, mutta myös Paul Kantner pääsee välillä kitaroineen esiin toden teolla. Sweeter than Honey tarjoaa kelpo kitarointia ja lähestyy musiikillisessa tyylissään silkkaa hardrockia. Play on Love lukeutuu Slickin intensiivisine tulkintoineen ja Papa John Creachin riemastuttavine viuluineen likipitäen albumin parhaaseen antiin ja myös inspiroituneessa kitaroinnissa ei säästellä. Tumblin edustaa tyylitajuisessa kaupallisuudessaan pitkäsoittoa hittipotentiaalisimmillaan. Rokkaavampaan lähestymistapaan siirrytään I Want to See Another Worldin myötä. Kappaleella on tarjottavanaan iskevä kertosäe ja suorastaan rönsyilevää kitarointia. There Will Be Love on uljaan iskevä päätös pitkäsoitolle. Melodisesti se tarjoaa miellyttäviä takautumia emoyhtye Jefferson Airplaneen. Kappaleen puolivälissä tempo kiihtyy ja Paul Kantner saa aikaan todella komeaa jälkeä kitaroineen. Jefferson Airplane-diggarille Surrealistic Pillown, Crown of Creationin ja Volunteersin kaltaiset pitkäsoitot säilyvät ehdottomuuksina, mutta Jefferson Starshipin tuotannosta Red Octopussilla on tarjottavaan muutama klassikkotasoinen kappale ja myös kokonaisuutena albumin voi todeta edustavan varsin laadukasta tasoa.

Rokki-Pete