Arkisto kohteelle elokuu, 2014

Santana:Santana

Posted: elokuu 28, 2014 in Klassikot, Levyarviot, rock

Meksikolaiskitaristi Carlos Santanan luotsaaman, hänen sukunimeään kantavan yhtyeen vuoden 1969 elokuussa julkaisema debyytti on luonnehdittavissa omaksi musiikilliseksi innovaatiokseen. Ensisijaisesti instrumentaalimusiikkia sisältävä levy on ainutlaatuinen mikstuura jazzista, bluesista, ja latinalaisvaikutteista. Improvisaatio oli keskeinen osa Santanan musiikissa jo alusta lähtien. Yhtyeen varhaisimman kokoonpanon avainmuusikoita Carloksen itsensä lisäksi olivat suhteellisen pitkään yhtyeessä vaikuttaneet kosketinsoittaja/laulaja Gregg Rolie sekä rumpali Michael Schrieve. Avauskappaleessa Waiting korostuvat rytmiikka ja Gregg Rolien koskettimet Carloksen päästessä kunnolla ääneen vasta kappaleen puolivälissä. Upean melodian kannattelemasta Evil Waysistä muodostui ansaitusti hitti. Santanan esikoisen komeimman raidan titteliä saa kantaa kuitenkin niin melodialtaan, lauluosuuksiltaan kuin soolotyöskentelyltään kertakaikkisen onnistunut Shades of Time. Salsa- ja sambavaikutteet korostuvat tyystin instrumentaalilla Savor-raidalla. Sooloilusta vastaavat tällä kertaa lyömäsoitintaiteilijat sekä Rolie.  Albumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvan Jingo Lo Ban studioversion kesto on hieman alle neljä ja puoli minuuttia. Kakkospuolen käynnistävä Persuasion lukeutuu pitkäsoiton rokkaavimpaan antiin, ollen jälleen niin kitarismin, rytmiikan kuin vokaaliosuuksien osalta varsin laadukas esitys ja Treat erinomaisen iskevä, vaihteeksi myös Carlosin kitarointia täydeltä laidalta tarjoava instrumentaaliraita, jonka hitaammissa osuuksissa pääosassa on Rolie. You Just Don’t Care esittää sanomansa musiikillisessa kokonaislatauksessaan jopa ajoittain hardrockiin päin kallistuen. Päätösraita Soul Sacrifice kuultiin myös Woodstock-elokuvassa. Santanan musiikin ainutlaatuisuus oivallettiin heti tuoreeltaan ja yhtyeen debyytti nousi Amerikassa aina neljänneksi ja myös Briteissä top 30:een. Santanan seuraavasta pitkäsoitosta Abraxas muodostui Black Magic Woman/Gypsy Queen-medleyn, Oye Como Van ja kauniin Samba Pa Ti-instrumentaalin kaltaisten raitojen ansiosta kenties yhtyeen kaikkien aikojen tunnetuin. Albumin parhaimmistoon lukeutuu ehdottomasti myös silkkaa hardrockrypistystä edustava Hope You’re Feeling Better.

Rokki-Pete

Bad Company:Run with the Pack

Posted: elokuu 28, 2014 in Klassikot, rock

 

Vuoden 1976 alkajaisiksi julkaistu Run with the Pack oli kyseisen vuosikymmenen kiistattomiin superyhtyeisiin lukeutuvan Bad Companyn viimeinen täysosuma-albumi. Kymmenen kappaleen kokonaisuudesta on helposti poimittavissa vielä useita todellisia ässäbiisejä. Aikaisemmin Mott the Hooplessa soittaneen Mick Ralphsin säveltämä avausraita, tanakkariffinen Live for the Music kiteyttää yhtyeen ideologian. Koko kvartetin Ralphs, Paul Rodgers, Simon Kirke ja Boz Burrell yhteistyötä edustava Honey Child on kiitettävällä intensiteetillä svengaava rockpala. Nimikappale Run with the Pack hyödyntää niin voimaa kuin nyanssikkuutta etenkin loppuosansa jousiorkestraatiossa. Balladiosastosta Do Right by Your Woman toimii jo varsin hyvin, mutta kakkospuolen avaava Silver, Blue and Gold on tyylikkäässä kokonaistoteutuksessaan ja upeine melodioineen suorastaan täysosuma. On yllättävää, että singleksi pitkäsoitolta lohkottiin sen ainoa coverkappale, näkemys The Coastersin Youngbloodista. Tuloksena oli top 20-hitti. Sopivan laidback Simple Man muistuttaa tyylitajuisesti Rodgersin ja Kirken emoyhtyeeestä, vaikka kyseessä onkin Ralphsin sävellys. Pianoballadi Love Me Somebody huokuu tunnetta ja siinä Rodgersin tulkinta ja Ralphsin kitarasoolo ovat todella upeita. Sweet Lil Sister tarjoaa jälleen rokimpaa musiikillista lähestymistapaa hieman klisheisenkin tekstin kera. Päätösraita, Rodgersin käsialaa oleva Fade Away on sielukas slovari, jota ainakin teemaltaan olisi tulkittavissa Freen riipaisevan Soon I Will Be Gonen sisarteokseksi. Run with the Packiä seuranneilla, Paul Rodgersin vokalisoimilla Bad Companyn pitkäsoitoilla Burning Sky ja Desolation Angels oli niilläkin vielä huippuhetkensä, mutta kokonaisuutena kolme ensimmäistä, eli nimetön debyytti, Straight Shooter ja Run with the Pack edustavat ehdottomasti Bad Companya laadukkaimmillaan.

Rokki-Pete