Arkisto kohteelle heinäkuu, 2014

 Tamperelaisen Sensuurin voimahahmoja olivat solisti/kitaristi Pepe Lempinen sekä sittemmin Popedassa vuodesta 1982 asti vaikuttanut kitaristi Costello Hautamäki. Yhtyeen tunnetuimman kokoonpanon rytmiryhmän muodostivat myöhemmin Pojat-yhtyeessä soittanut rumpali Pasi Pakarinen sekä basisti Jaska Oinonen. Tampereen Elävän Musiikin Yhdistys tarjosi tukea nuorille soittajille ja Sensuuri konsertoi ahkerasti Safety Pins-clubeilla sekä muun muassa Eppujen lämppärinä. Esikoissingle Kirjoitan seinään lukeutuu suomipunkin kiistattomiin klassikoihin ja kesällä 1979 Sensuuri äänitti ainoaksi jääneen pitkäsoittonsa Hulinaa Pantse Syrjän tuottamana. 12 kappaleesta koostuneella albumilla on huippuhetkensä, kuten Mikä on muotii, Raskas rock, ainoa slovarimpi kappale Fiilis puuttuu sekä hulvaton nimiraita Hulinaa. Uusi näkemys Kirjoitan seinään-klassikosta ei yllä singleversion tasolle. Nimenomaan singlejulkaisujensa osalta Sensuuri vielä myöhemminkin. Kaupunki nukkuu/Katurock (ei kuole koskaan)-pikkulevyn molemmat puolet ovat varsin vahvaa työtä, kuten myös Hengissä läpi Helsingin, jonka nimestä muodostui suoranainen slogan. Hellää terroria korville-kokoelmalla Sensuurilta on mukana onnistunut Julma rakkaus ja vielä Costello Hautamäen johtamana yhtye julkaisi erinomaisen singlebiisin Goodnight NYC. Yhtyeen muuttuneella kokoonpanolla äänitetty englanninkielinen kakkosalbumi jäi julkaisematta, mutta Enemmän kuin koko tuotanto sisältää myös demoja, joihin lukeutuu muun muassa suomennos Buzzcocksin What Do I Getistä nimellä Mitä mä haluun. Lisäksi mukana on vuonna 2009 äänitetty versio alun perin vuonna 1980 tehdystä kappaleesta Tänään ja huomenna, joka lukeutuukin Sensuurin tuotannon todellisiin huippuhetkiin. Sensuuri voisi silloin tällöin heittää reunion-keikkoja muuallakin, kuin ainoastaan kotikonnuillaan. Itselleni Hautamäki, Lempinen ja kumppanit sijoittuvat edustamassaan genressä mitalipallille Pelle Miljoona & 1980:n ja Ratsian tavoin.

Rokki-Pete

Rolling Stones:Let It Bleed

Posted: heinäkuu 9, 2014 in Klassikot, Levyarviot

Vuoden 1969 joulukuussa ilmestynyt Rolling Stonesin studioalbumi Let It Bleed on muodostunut monelle yhtyeen tuotannosta kaikkein tärkeimmäksi.

Jo sen edeltäjä, vuotta aikaisemmin ilmestynyt Beggars Banquet oli mestariteos Sympathy for The Devilin, Street Fighting Manin, Stray Cat Bluesin ja Salt of the Earthin kaltaisten klassikoiden ansiosta. Varhaisemmista pitkäsoitoista ensimmäinen pelkästään Jaggerin ja Richardin sävellyksistä koostuva ja vuonna 1966 ilmestynyt Aftermath on varsin tasokas ja 70-luvun kultakauden jälkeisistä albumeista esimerkiksi vuoden 1981 Tattoo You ansaitsee klassikkostatuksen. Stonesin parhaan albumin arvottaminen on makuasia, mutta Let It Bleedillä on tarjottavanaan vähintään kolme Stonesin tuotannon keskeistä teosta. Avausraita Gimme
Shelter on kiistatta eräs yhtyeen kaikkein laadukkaimmista ja sielukkaimmista yksittäisistä suorituksista. Kakkospuolen käynnistävä Midnight Rambler on pitkä ja vakuuttava raita, joka tuo tyylikkäästi esiin yhtyeen bluestaustan ja Jagger pääsee myös huuliharppuineen kunnolla ääneen. Kuorolaululla alkava You Cant Always Get What You Want on aidon puhutteleva, jopa hienoisia gospelsävyjä tarjoava raita. Robert Johnsonin Love in Vain versioituu asianmukaisella pieteetillä ja Live with Me on saksofonisoololla ryyditetty, Stonesin parhaisiin suoriin rockkappaleisiin lukeutuva rypistys. Nimikappale Let It Bleed svengaa veikeästi, Keith on solistina sävykkäässä You Got the Silverissä, Monkey Man rokkaa täydeltä laidalta ja ainoastaan Honky Tonk Womenin countryversio Country Honk jää hauskuudestaan huolimatta hienoisen täyteraidan asemaan. Let
It Bleedin jälkeen Stonesin voittokulku jatkui ainakin sitä seuranneella studiolevyllä Sticky Fingers, legendaarisella tupla-albumilla Exile on Main Street, viimeisellä Mick Taylorin kitaroimalla pitkäsoitolla Its Only Rock N Roll sekä ensiksi Let It Bleedin jälkeen julkaistulla, kertakaikkisen onnistuneella livelevyllä Get Yer ya yas out.

Brian Jones 28.2.1942-3.7.1969.

Rokki-Pete