Arkisto kohteelle huhtikuu, 2014

Vixen:Vixen

Posted: huhtikuu 14, 2014 in Levyarviot, rock

Kasariglamrockia lähes parhaimmillaan

Los Angelesissa läpimurtonsa tehneen, mutta Minnesotassa alkuan perustetun Vixenin ensimmäinen versio muotoutui kitaristi Jan Kuehnemundin ympärille. Levyttämään päässeestä kokoonpanosta seuraava kiinnitys oli solisti/rytmikitaristi Janet Gardner, ja 80-luvun puolivälissä mukaan tuli Madam X-yhtyeessä aikaisemmin vaikuttanut rumpalihirmu Roxy Petrucci basisti Share Pedersenin liittyessä yhtyeeseen viimeisenä. Vixen solmi levytyssopimuksen vuoden 1988 alussa ja jo saman vuoden loppuun mennessä yhtyeen nimetön esikoisalbumi näki päivänvalon. Sen ja samalla koko Vixenin tuotannon tunnetuinta antia edustaa melko suureksi hitiksi osoittautunut single- ja videobiisi Edge of Broken Heart, jota oli ollut mukana kynäilemässä hieman myöhemmin omalla soolourallaan menestynyt Richard Marx. Melodisempaa hardrockailua Vixenin debyytillä edustavat onnistuneesti myös toinen single Cryin’ sekä iskevän kertosäkeen kannattelema One Night Alone. American Dreamissä on koukuttava riffi ja Desperate vakuuttaa sopivan paatoksellisella kertosäkeellään. Hell Raisers on jo teemansa vuoksi hieman ärhäkämpi hardrockrypistys ja Love Made Men kertosäe ei ole kaukana killeristä. Pakahduttavan Waitingin pisteitä lisää sekin, että kaksikko Gardner ja Kuehnemund vastasi siitä täysin itsenäisesti. Cruisin’ on Vixenin esikoispitkäsoiton paahtavin rockrytistys ja päätösraita Charmed Life sulavammin rullaava menopala. Vixen toimi lämmittelyesiintyjänä muun muassa Ozzy Osbournerlle sekä Scorpionsille. Yhtyeen kakkospitkäsoitto, vuonna 1990 ilmestynyt Rev It Up sijoittui tasollisesti varsin lähelle esikoista. Vuonna 1991 Vixen hajosi. Yhtye teki paluun kuusi vuotta myöhemmin ja tuonaikaisessa line upissa originaalijäseniä edustivat Gardner ja Petrucci. Vuonna 1998 ilmestyi kolmas ja yllättävän tasokas pitkäsoitto Tangerine. Vuonna 2001 oli toisen reunionin aika. Yhtyeen kokoonpano oli tällä kertaa originaali uutta basistia Pat Hollowaytä lukuun ottamatta. Kyseinen koostumus hajosi kuitenkin kesken Amerikan-kiertueen. Kuehnemund kokosi uuden kokoonpanon, joka julkaisi vuonna 2006 sekä livelevyn että uuden studioalbumin Live & Learn. Loppuvuodesta 2012 Vixenin legendaarinen naisisto palasi yhteen. Juuri kun klassikkokokoonpanon paluu oltiin aikeissa julkistaa, Jan Kuehnemundilla diagnosoitiin syöpä. Yhdeksän kuukauden kamppailun jälkeen hän menehtyi 51-vuotiaana. Vixenin kolme jäljellä olevaa kuuluisimman kokoonpanon jäsentä päättivät loppuvuodesta 2013 jatkaa Vixenin nimellä kunnianosoituksena yhtyeen edesmenneelle perustajajäsenelle Jan Kuehnemundille. Soolokitaristina yhtyeessä vaikuttaa nykyisin jo vuosina 1997–1998 Vixeniin kuulunut Gina Stile.

Jan Kuehnemund 18.11.1961–10.10.2013

Rokki-Pete

Toinen ja kovin

Georgian Maconista kotoisin ollut, laulaja/kitaristi Bruce Brookshiren luotsaama Doc Holiday edusti laadukkaasti southern rockia ja moneen virkaveljeensä verrattuna suhteellisen runsain heavyvaikuttein höystettynä. Yhtyeen studioalbumeista tasokkaimmaksi muodostui kakkoslevy, debyytin tavoin vuonna 1981 ilmestynyt Doc Holiday Rides Again. Pitkäsoitto sisältää yhtyeen kaksi kiistattominta klassikkokappaletta, raa’asti revittelevän avausraidan Last Ride sekä syvän etelän rockin balladeille tunnusomaisesti kevyesti starttaavan ja lopun kitarakuritukseen yltyvän päätösraidan Lonesome Guitar. Muutkin albumin kappaleet edustavat laatutasoa. Good Boy Gone Badin parasta antia edustaa raspia säästelemätön laulusuoritus ja kekseliäät kitarat. Akustisvoittoinen Don’t Go Talkin’ svengaa mainiosti myös hienoisia countrysävyjä hyödyntäen, mutta kitarasooloissaan silkkaan revittelyyn intoutuen. The Southernman edustaa onnistuneesti slovarimpaa osastoa iskevällä kertosäkeellä ja kiistattomia musiikillisia kykyjä osoittavalla kitaratyöskentelyllä kuorrutettuna. Let Me Be Your Lover edustaa melko tyypillistä southern rockia jopa sen kaikkien aikojen suurimman etelän yhtyeen, eli Lynyrd Skynyrdin hengessä. Samat sanat kakkospuolen avaavasta Doin’ It Againistä, joka tekee selkeästi kunniaa Skynyrdin Swamp Musicille. Don’t Stop Loving Me edustaa hieman sofistikoituneempaa musiikillista aspektia ja kitaraosasto toimii upeasti taas kerran. Sen vastapainoksi tarjolla on koko albumin kipakin rockrypistys Hot Rod – raidan ansiosta. Doc Holiday Rides Againin ohella vuonna 2011 hajonneen yhtyeen laadukkainta tuotantoa edustaa vuonna 1988 ilmestynyt konserttitaltiointi Song for the Outlaw Live, joka sisälsi tunnetuimpien Doc Holiday-klassikoiden lisäksi livetulkinnat Magic Midnight Ladyn ja Moonshine Runnerin kaltaisista harvinaisemmista helmistä. Kaiken muun hyvän lisäksi Doc Holiday oli varsin ahkera Suomen vierailija.

Rokki-Pete

The Faces:Snakes and Ladders

Posted: huhtikuu 6, 2014 in Musiikkivinkit

Rämäryhmän parhaat

Small Facesin raunioille muodostunut The Faces, johon lukeutuivat pienintä, mutta suurinta kasvoa, eli Steve Marriottia lukuun ottamatta kaikki muut pikkunaamarit, eli basisti Ronnie Lane, rumpali Kenny Jones ja kosketinsoittaja Ian McLagan. Yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kitaristi Ronnie Woodilla sekä Brittien kovimpiin vokalisteihin lukeutuvalla Rod Stewartilla. Faces osasi pitää hauskaa, mutta hallitsi myös iskevien rockkappaleiden työstämisen. Yhtye julkaisi neljä tasokasta pitkäsoittoa ja sen hajoamisen jälkeen päivänvalon näki tuotannon kermat poiminut 12 kappaleen kokoelma Snakes and Ladders, joka totteli myös Best ofin nimeä. Varsinaisia singlehittejä Facesillä oli ainoastaan kaksi, eli Stay with Me sekä viimeiseltä longarilta Ooh La La poimittu Cindy Incidentally. Sweet Lady Mary ja Flying edustavat slovariosastoa, edellinen sirosti, jälkimmäinen sielukkaasti. Pineapple and the Monkey tarjoaa ensimmäiselle Faces-kokoelmalle harvinaista herkkua, sillä kyseistä upeaa, melodisesti svengaavaa instrumentaalikappaletta, jossa erityisesti Ian McLagan loistaa, ei ole sisällytetty myöhäisemmille ja selkeästi kattavammille Faces-koosteille. Pool Hall Richard, Silicone Grown sekä Miss Judy’s Farm ovat kokoelman ärhäkimmät rockraidat. Viimeisin vetää kuitenkin rullaavuuteen panostaessaan pitkässä juoksussa pisimmän korren. You Can Make Me Dance, Sing or Anything sekä Had Me A Real Good Time lukeutuvat ainoastaan Facesin tuotannon keskitasoon, mutta upeaa slidetyöskentelyä hyödyntävä Around the Plynth kuuluu liki pitäen klassikko-osastoon. Snakes and Ladders voi olla pätevä ensikosketus Facesin rentoon rokkaukseen, vaikkei mukana olekaan yhtään toisen pääsolistin Ronnie Lanen vokalisoimaa raitaa. Hieman pitemmälle ehtineet tai yleisesti myös Facesin edustamaa musiikillista tyyliä diggaavat voinevat valita ensimmäiseksi levykseen 19 kappaleen mainion kokoelman Good Boys When They’re Asleep.

Rokki-Pete