Arkisto kohteelle helmikuu, 2014

Turhan vähälle huomiolle jäänyt viimeinen pitkäsoitto

Guts Leidenin ja Crazy Heiskasen luotsaaman Havana Blackin Amerikan-valloitus ei toteutunut toivotulla tavalla. Vaikka osittain vanhojen klassikoiden uusioversioista koostunut pitkäsoitto Exiles in Mainstream onnistui sekin ainoastaan osittain, sai Havana Black onneksi jatkaa työskentelyään kotimaassa. Yhtyeen uudeksi rytmiryhmäksi muodostui basisti Masa Maijasesta ja rumpali Atte Sarkimasta koostunut tiukka kaksikko ja vuoden 1993 Growing Wingsillä Havana Black ylsi kenties toiseksi parhaaseen albumikokonaisuuteensa sitten vuoden 1988 klassikon Indian Warrior. Pitkäsoitolla rivakat hardrockrypistykset ja nyanssikkaammat ja hämyisämmät kappaleet muodostavat tyylikkäästi toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Mean Stepmother avaa hardrockhanat ja Burn It Down yhdistää rikkaan rytmiikan, Leidenin sielukkaan vokalisoinnin ja Heiskasen kitarataituroinnin. Bluesklassikosta Evil tarjolla on sovituksellisesti varsin kekseliäs näkemys. Sunflower lukeutuu seesteisemmän tuotannon huippuhetkiin, mutta balladiosaston huipentuma on kuitenkin suorastaan riipaisevan kaunis Goodbye, johon Heiskanen heittää todella antaumuksellisen soolon. Havana Black on aina osannut poimia ohjelmistoonsa tyylitajuisia coverpaloja. Sellaisiin lukeutuu myös Growing Wingsille sisällytetty, upean huuliharppusoolon sisältävä Hawkwindin Reap What I Have Soved. Oman tuotannon kohokohtiin kuuluu ehdottomasti riffijärkäle Thunder People, jota Havana Black soitti keikoillaan vielä 2000-luvun puolellakin, eikä ärhäkkä King of the Beggars totisesti ole heikko esitys sekään. Groovelands yhdistää tyylitajuisesti polveilevan laulumelodian ja mainiosti rullaavan kompin. Magicin kertosäe on killeritasoa ja pitkäsoiton upeasti päättävä East is Red lukeutuu Havana Blackin seesteisemmän tuotannon parhaisiin suorituksiin. Growing Wingsin julkaisusta on aikaa reilut parikymmentä vuotta. Jos se jää Havana Blackin kaikkien aikojen viimeiseksi pitkäsoitoksi, se tekee sen vähintään kunnialla.

Rokki-Pete

Rainbown viimeinen mestariteos

Ranskassa äänitetty ja vuonna 1978 julkaistu Long Live Rock N’ Roll säilyy monen tosi diggarin mielessä Rainbown viimeisenä mestariteoksena. Kyseessä on toki myös viimeinen Ronnie James Dion vokalisoima Rainbown pitkäsoitto. Rummuissa oli edelleen luottomies Cozy Powell, mutta Rainbow Risingin sekä livetupla On Stagen aikoihin yhtyeessä vaikuttanut Jimmy Bain oli saanut lähteä. Long Live Rock N’ Rollille kreditoidut basisti Bob Daisley ja kosketinsoittaja David Stone olivat tosi asiassa mukana ainoastaan puolella albumin kappaleista Ritchie Blackmoren hoitaessa osan bassoista. Albumin kappaleista kakkospuolen avaavaa raivoisaa Kill the Kingiä oli esitetty keikkakontekstissa jo vuodesta 1976 lähtien. The Shed (Subtle ja Sensitive to the Light) ovat vahvan kokonaisuuden ainoat hieman keskinkertaisemmat kappaleet. Päätösraita Rainbow Eyes on todellinen kaunokki ja a-puolen neljä kappaletta (Long Live Rock N’ Roll, Lady of the Lake, LA Connection sekä Gates of Babylon) edustavat kaikki klassikkotasoa. Niistä viimeksi mainitun jotkut nostavat Rainbown kaikkien aikojen parhaaksi suoritukseksi. Omaksi suosikikseni albumilta on vuosien saatossa muodostunut iskevän riffin, sielukkaan soolon ja vahvan laulusuorituksen komea yhdistelmä Lady of the Lake. Dion lähdettyä Rainbow ei ollut entisensä, vaikka erityisesti Graham Bonnettin vokalisoimalta Down to Earthilta ja Joe Lynn Turnerin kauden raskaimmalta pitkäsoitolta Straight Between the Eyesilta on poimittavissa useita yksittäisiä kultajyviä. Long Live Rock N’ Roll sitä vastoin taistelee Ritchie Blackmore’s Rainbow-debyytin kanssa vahvasti kaikkien aikojen laadukkaimman Rainbown pitkäsoiton kunniakkaasta tittelistä.

Rokki-Pete

Saksalainen Power Prog sekä Simulacrum täten julistavat ilosanoman: Lähes kaksi vuotta
kiitellyn debyyttilevyn, ”The Master and the Simulacrum”, julkaisun jälkeen Simulacrum on jälleen
valmis kantamaan progressiivisen musiikin soihtua ja tuomaan valoa pimeyteen. Koukeroista, 70-
luku -vaikutteista progressiivista metallia debyytillään viljellyt yhtye on loppuvuodesta julkaistavalla
albumillaan selvästi selkeyttänyt soundiaan. Askeleita on otettu sekä thrash-metallin että eeppisen
power-metallin suuntaan, menettämättä kuitenkaan yhtyeen progressiivista ydintä.

”Intergalactic Warfare” on nimensä veroinen dystooppinen avaruusooppera, joka käsittelee kahden
toisilleen vieraan rodun henkiinjäämistaistelua. Eräänä päivänä orionin vyön takaa lipuu jättimäisiä,
ennestään ihmisille vieraan muukalaisrodun avaruusaluksia. Näiden muukalaisten kotiplaneetta on
kuivunut aikojen saatossa ja se on pakottanut heidät ristiretkelle vieraisiin maailmoihin
vesivarantojen toivossa. Tellus -nimisellä planeetalla ei vesivarantoja ole kahden rodun tarpeisiin,
joten sota on väistämätön. Tämä eeppinen tarina tullaan kertomaan sekä musiikillisesti että
tarinaksi kirjoitettuna yhtyeen kotisivuille.
Albumin elokuvamaisen konseptin takia yhtye otti haasteeksi visualisoida osa tarinasta
musiikkivideon muotoon. Sävellys, josta musiikkivideo kuvattiin, on nimeltään ”Deep in the
Trenches” ja se on levyn kuudes kappale. Tässä vaiheessa avaruusoliot ovat taistelleet tiensä
ihmisten etuvartioiden ohi ja ovat päässeet korporaatioiden hallitsemalle maapallolle, jossa
maisemat ovat ankeat. Luonto on kuollutta ja fotosynteesi olematonta. Ihminen korkean
teknologisen osaamisen avulla vapauttaa maapallon suurista vesivarannoista koneellisesti happea
ilmakehään. Videossa käydään kovaa juoksuhautataistelua näissä ankeissa oloissa. Videon on
ohjannut Esa Jussila ja pääosassa nähdään ammattinyrkkeilijä ja kuusinkertainen amatöörien
suomen mestari Eemeli Katajisto. Simulacrumin yhteistyökumppanina tuotannossa toimii Turun
AMK:n Taideakatemia.

VIDEOLINKKI: http://www.youtube.com/watch?v=7_1MSUDb-_0
SIMULACRUM // DARK NOISE PRODUCTIONS

http://www.simulacrum.fi
http://www.powerprog.net

simulacrum_2014

Simulacrum

Simulacrum on jäseniensä nuoresta iästä huolimatta jo varsin vanha bändi. Yhtyeen juuret ovat jo vuodessa 2004, jolloin Christian ”Chrism” Pulkkinen yhdessä veljensä Nicholaksen ja Olli Hakalan kanssa aloitteli bändisoiton yhdessä.  Kuten kaikki voi kuvitella, niin kaikkiin näihin vuosiin mahtuu niin kokoonpanomuutoksia, kuin myös musiikillista kehittymistä yhtyeen musiikin linjan säilyessä kuitenkin progressiivisen heavy rockin saralla. Demolevyjen ja singlen kautta vihdoin vuonna 2012 saatettiin ulos heidän ensimmäinen levy, joka kantoi nimeä The Master and the Simulacrum.

Jonkin verran keikkaakin Simulacrum on heittänyt ja itse olen ollut heitä katsomassa vuonna 2012 Pudasjärvellä pidetyssä Jyrkkärockissa. Siellä heidän soitossaan kiinnitti eniten huomiota heidän hyvä soittotaito, vaikkakin yhtyeen lavaesiintyminen vielä kaipasikin hiomista ja rutinoitumista.

Uuden videon myötä onkin aika ottaa yhteyttä yhtyeeen kosketinsoittajavelhoon Christian Pulkkiseen ja kysellä hieman nykykuulumisia.

 

chrism

CRS:  Kokopitkän levynne ilmestymisestä on kulunut kohta kaksi vuotta. Mitä olette touhunneet?

Christian: Heti ensimmäisen levyn julkaisun jälkeen aloitin sävellystyön tätä seuraavaa levyä varten. Päätimme jo alkuvaiheessa laulajamme Nikken kanssa, että teemme tulevaisuuteen sijoittuvan konseptialbumin. Ison tarinakokonaisuuden luominen ei ole mikään helppo homma, joten aikaa tähän on uponnut sen runsaat kaksi vuotta eikä vieläkään ole täysin valmista. 2014 loppupuolella valmis levy tullaan kuitenkin näkemään somistamassa kauppojen levyhyllyjä.

CRS:  Mihin suuntaan olette viemässä musiikkianne tulevalla levyllä?  Vai oletteko jo löytäneet oman suunnan, jota kuitenkin haluatte vielä kehittää?

Christian: Ensimmäinen levy oli kokoelma parhaita sävellyksiäni 10-vuoden taipaleelta. Aloitin vakavamman sävellystyön 16-vuotiaana ja 2000-luvun alussa sävelletyt Battle Within sekä Hammerhead päätyivät lähes muuttumattomina ensimmäiselle levyllemme. Uuden levyn kappaleet ovat paljon lyhyemmältä aikaväliltä ja albumi tulee olemaan kokonaisvaltaisesti tiukempi paketti kuin edeltäjänsä. Olemme myös jakaneet kappaleet selkeämmin kuuntelijaystävällisempiin keikkabiiseihin ja monisyisiin proge-eepoksiin. Levyllä tullaan kuulemaan thrash ja power metal henkisiä menoralleja sekä kaksi yli 10 minuuttista, joista toinen kumartaa 70-luvun progen suuntaan ja toinen antaa kunniaa Toolille sekä Opethille. Monipuolinen eri vaikutteiden sulatusuuni Simulacrum siis yhä on ja joka kappaleesta tulee löytymään sävellyksellisiä sekä tuotannollisia kikkoja joita voi mehustella usemman kuuntelukerran ajan.

CRS:  Olette keikkarintamalla pitäneet aika matalaa profiilia. Mitä mieltä olette keikkailusta ja onko ylipäätään keikkojen saaminen helppoa?

Christian: Hyvien keikkojen saaminen ei ole helppoa. Bändejä on paljon, ihmiset käyvät harvemmin kuuntelemassa live-musiikkia ja keikkapaikat maksavat huonommin kuin ennen. Tämän vuoksi olemme strategisesti jättäneet huonommat keikat tekemättä ja keskittyneet sävellystyöhön ja äänittämiseen. Jos tällä musiikilla haluaa menestyä, niin muutenkin ne keikat pitää hakea Suomen rajojen ulkopuolelta ja uuden Saksalaisen levy-yhtiömme tuella tämä on mahdollista.

CRS:  Seuraavaksi kyselisin hieman miehistöstä. Onko kokoonpanossa tapahtunut muutoksia sitten edellisen levyn?

Christian: Ensimmäisen levyn julkistuksen lähestyessä rumpalimme Markuksen motivaatio panostaa bändiin oli hiipunut ja yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että olisi parempi etsiä innokkaampi kaveri rumpupatterin taakse. Löysimme huikean lahjakkaan Samuelin, joka soitti kanssamme vuoden ajan. Musiikkivideokuvausten lähestyessä Samuel yllättäen lopetti bänditouhut kokonaan vihoittelevien ranteidensa takia, joten pyysimme Markusta takaisin bändiin ja hänen soittoa voikin ihastella videolla. Huomasimme kuitenkin, että samat ongelmat olivat läsnä joten teimme raskaan päätöksen etsiä levylle jälleen uusi rumpali. Markuksen ja Samuelin isojen kenkien täyttäjäksi löytyi Henri Kallio, joka on jo vuosien ajan ollut bändin henkilökohtainen ystävä ja uskollinen fani. Hessu teki kovan työn treenatakseen tekniikkansa takaisin vaadittavalle tasolle ja istuu nykyään bändiin kuin nakutettu. Päätimme myös vahvistaa bändiä toisella kitaristilla, Sex Factorista tutulla Petri Mäkilällä.

CRS:  Onko toisen kitaristin tulemisella tarkoitus tehdä musiikista vielä monimutkaisempaa, vai tuoko hän vaan tukevuutta soundiin?

Christian: Kahden kitaristin käyttäminen antaa uusia sävellyksellisiä ulottuvuuksia ja tuo tukevuutta keikoille. Nicholas ja Petri ovat soitelleet yhdessä ylä-aste ajoista lähtien joten yhteissoitto toimii saumattomasti. Petri on teknisesti samalla tasolla Nicholaksenkin kanssa, joten kumpikaan ei ole Simulacrumissa erityisesti soolo- tai komppikitaristin asemassa vaan kumpikin pääsee sooloilemaan ja tuomaan omaa musikaalisuuttaan sävellyksiin.

CRS:  Joko nyt on löytynyt rumpali, joka mahdollisesti jatkaa bändissä pitempäänkin?

Christian: Hessu luultavasti jatkaa hamaan loppuun asti =)

CRS:  Teiltä on tullut uusi biisi ja siihen tehty musiikkivideo , joka on varsin mielenkiintoinen. Tämä kappale ilmeisesti löytyy tulevalta levyltänne?  Mistä idea videoon?

Christian: Erottuakseen massasta, bändien pitää mielestäni panostaa yhä enemmän visuaalisuuteen. Koko graafinen ilme pitää olla yhtenäinen ja se tulee näkyä niin kansilehdessä, kotisivuilla, markkinointimateriaalissa, videoissa ja keikoilla. Musiikkivideon tekeminen on muutenkin ollut pitkäaikainen haaveeni ja nyt se tuli toteutettua. Kuvaamme vielä toisen musiikkivideon keväällä ja se tulee levitykseen uuden levyn julkaisemisen yhteydessä. Kummatkin videot tukevat kappaleen tarinaa ja ovat melko lähellä sitä mitä minä ja Nikke kuviteltiin etukäteen. Räjähdyksiä, kaasunaamareita, ränsistynyttä sotateknologiaa, ruostetta, verta ja kyyneleitä sijoitettuna post-apocalyptiseen ympäristöön.

CRS:  Millä porukalla se on tehty?

Christian: Itse toimin tuottajana kummassakin videossa. Ensimmäinen video tehtiin kompaktilla kolmen miehen työryhmällä studiossa. Ohjaajana toimi lahjakkuudella kyllästetty Esa Jussila ja kuvaajana/valaisijana Aapo Lettinen. Tuleva video tehdään hieman isommalla työryhmällä ja 80-luvun tyylisesti mahdollisimman aidolla menolla.

CRS:  Edellinen levy ilmestyi Inverse Recordsin kautta. Tuleva levy  julkaistaan saksalaisen Power Prog Recordsin toimesta.  Minkälainen prosessi tähän levy-yhtiövaihdokseen liittyy?

Christian: Inverse teki hyvää työtä ensimmäisen levymme eteen ja saimme mukavasti arvosteluita ja medianäkyvyyttä. Sopimuksemme oli kuitenkin yhdestä levystä ja 2012 aikana bändinä päätimme yrittää hakeutua astetta isomman ja kansainvälisemmän levy-yhtiön suojiin. Prosessiin ei liittynyt mitään komplikaatioita vaan olimme vapaat allekirjoittamaan sopimuksen tulevasta levystä Power Progin kanssa.

CRS: Mitä odotatte uudelta levy-yhtiöltä?

Christian: Odotamme laajempaa fyysistä jakelua, enemmän promootiota sekä tukea kiertämiseen. Levyn materiaali on vahvaa, joten toivomme yhtä vahvaa panostusta Power Progin puolelta. Tähän mennessä ajatusten vaihto on toiminut ja meininki on ammattimaista.

CRS: Asettiko levy-yhtiö jotain rajoitteita musiikin suhteen, vai saitteko vapaat kädet?

Christian: Power Prog tarjosi sopimusta jo pelkästään musiikkivideon perusteella, joten luottoa tuntuu löytyvän bändin osaamista kohtaan. Mitään rajoitteita ei siis ole luvassa vaan bändi saa tehdä täysin omaa soundia.

CRS: Power Prog Records  toimii maailmanlaajuisesti – sinä ilmeisesti uskot heidän saattavan musiikkinne koko maailman tietoisuuteen?

Christian: Tällä kertaa levyjä pitäisi päätyä Nightmare Recordsin jakelun kautta myös Pohjois-Amerikan markkinoille, joten kyllä kyse on maailmanlaajuisesta sopimuksesta. Se kuinka paljon levy myy riippuu siitä kuinka vahvan tuotteen Simulacrum saa aikaiseksi ja kuinka hyvin Power Progin promootio toimii. Bändin sisällä luotto uusia biisejä kohtaan on kovalla tasolla.

CRS: Entä tulevaisuus – mitä näet Simulacrumin tulevaisuudessa?

Christian: Jatkamme kovan työn tekemistä ja pikkuhiljaa bändi kasvaa. Meillä on oma soundi, joka johtuu siitä että bändissä säveltäjänä toimii kosketinsoittaja. Tämä ei ole huonompi tai parempi vaihtoehto kuin että biisin tekijänä toimii vaikkapa kitaristi, mutta kosketinsoittajan säveltämänä riffit saavat erilaisen karaktäärin ja sointivärin. Skaalat ja sointukäännökset ovat erilaisia kuin mitä kielisoittimilla tulee käytettyä ja tämä tuo oman mausteensa musiikkiimme. Jatkossa Petri tulee säveltämään myös enemmissä määrin, joten murhaavia djent-vaikutteisia, algebraan perustuvia riffejä tullaan kuulemaan tulevilla levyillä 😉

Kiitos haastattelusta.  On ollut mukava seurata yhtyeenne soittotaidon sekä biisintekotaidon kehitystä. Toivon kaikkea hyvää tulevaisuuteen ja paljon hyviä keikkoja sekä levyjä.

Jari Kaikkonen CRS

Punkin tiivistymä Suomessa

Vuoden 1978 syksyllä äänitetty ja seuraavan vuoden alussa julkaistu pitkäsoitto Pelko ja viha säilyy Pelle Miljoonan punkkauden todellisena manifestina. Savonlinnasta Stadiin muuttaneen Pellen soittajakavereiksi olivat valikoituneet Problems-yhtyeestä tutut Ari Taskinen ja Tumppi Varonen sekä Trash-nimisessä yhtyeessä aikaisemmin vaikuttanut Rubberduck Jones. 1980-yhtyeen debyyttialbumi voi edelleen todeta olevan niin musiikillisesti kuin teksteiltään varsin vahvaa työtä. Levyn suurimpiin klassikoihin lukeutuvat vihaiset ja energiset punkhuudatukset TV, Mua valvotaan, Vallankumous kulttuuriin, Yhdistytään ja Helsinki myös singlenä julkaistusta erinomaisesta Pelkistettyä todellisuutta raidasta ja edelleen keikkaohjelmistoon kuuluvasta legendaarisesta nimikappaleesta puhumattakaan. Tumppi on äänessä kahdella raidalla. Näistä Varosen omaa käsialaa oleva Automaatti edustaa silkkaa energisen kitararockin juhlaa ja Ari Taskisen Hyvä fiilis tuo kokonaisuuteen hienoisia popsävyjä. Pellen suurimpiin vaikuttajiin lukeutuvan Bob Dylanin ikiklassikko Like A Rolling Stone versioituu Enää itkeä voit-nimellä tekstinsä osalta varsin onnistuneesti.  Cd-version bonuksina on alun perin singleformaatissa julkaistua herkkua Mulla menee lujaa-revityksen, Rubberduckin säveltämän todella kauniin raidan Rakastava voima, Tumpin laulaman MC 5-coverin Ramblin’ Rose sekä ei aivan terävimpään kärkeen yltävän Lanka palaa/Intiaanikesä neljävitosen kappaleiden muodossa. Viimeinen syksy ja Moottoritie on kuuma säilyvät nekin kiistattomina klassikkoina, mutta raa’an punkrockin osalta Pelko ja viha on Pellen mestariteos.

Rokki-Pete

Black Sabbath:Black Sabbath

Posted: helmikuu 5, 2014 in Klassikot, Levyarviot

Heavymetallin luoja

Tässäpä yhtye ja albumi, jota voimme kiittää heavy metallin synnystä. Kitaristi Tony Iommin, basisti Geezer Butlerin, solisti Ozzy Osbournen ja rumpali Bill Wardin voi todeta luoneen uuden musiikillisen innovaation. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi julkaistiin 13. helmikuuta 1970, joka sattui olemaan perjantai. Kuten Sabbathin levyt yleensäkin, myös debyytti koostuu kahdeksasta kappaleesta. Nimikappale Black Sabbath kolkkoine tunnelmineen sopisi mainiosti soundtrackiksi esimerkiksi johonkin kauhuelokuvaan. The Wizard-raitaa sävyttää huuliharppu soolojen ja komppien edustaessa kuitenkin varsin viriiliä rokkausta. Behind the Wall of Sleep on eräs esikoislevyn legendaarisimmista raidoista ja sillä on tarjottavanaan suorastaan vastustamaton riffi. Myös NIB:n riffi on varsin tarttuvaa laatua ja Iommin kitarointi omaa luokkaansa. Hieman yllättäen albumi sisältää myös coverin. Evil Woman oli vuotta aikaisemmin ollut jonkinasteinen hitti Crow-nimiselle yhtyeelle. Huomattavan seesteisesti käynnistyvä Sleeping Village on Sabbathin debyytin yleislinjasta selkeimmin eroava kappale, vaikka sisältääkin runsaasti Iommin kitarointia ja vastaavanlaista tavanomaisesta poikkeavaa linjaa jatkoivat seuraavilta pitkäsoitoilta Paranoid ja Master of Reality löytyneet Planet Caravan sekä Solitude. Myös yli kymmenminuuttinen, pienestä teoksesta käyvä ja runsaasti Iommin sooloilua sisältävä Warning lukeutuu Sabbathin esikoisen kaikkein laadukkaimpiin raitoihin. Albumi äänitettiin edellisen vuoden marraskuussa yhden päivän aikana lähestulkoon livenä. Ainoastaan sateen, ukkosen ja kellojen äänet lisättiin myöhemmin nimiraidalle. Ilmestymisaikanaan Sabbathin esikoinen meni kriitikoilta suurimmaksi osaksi ohi, mutta albumin kiistaton pioneeriasema on tunnustettu yleisesti myöhemmin. Lopullinen läpimurto oli tietenkin samaisen vuoden syyskuussa julkaistu kakkosalbumi Paranoid suurimpina klassikkoinaan Iron Man, Fairies Wear Boots sekä War Pigs myös teiniyleisön keskuudessa hitiksi muodostuneen nimiraidan lisäksi.

Rokki-Pete