Deep Purple:Deep Purple

Purplen erinomainen nimikkoalbumi

Deep Purplen vuonna 1969 ilmestynyt nimikkolevy oli itse asiassa järjestyksessään yhtyeen kolmas ja samalla viimeinen originaalille kokoonpanolle, jossa Ritchie Blackmoren, Jon Lordin ja Ian Paicen lisäksi olivat mukana solisti Rod Evans sekä basisti Nick Simper. Kyseessä on melko pitkälle Jon Lordin levy ja vaikka se on joissakin yhteyksissä kerännyt osakseen myös kritiikkiä, on löydettävissä myös niitä, joille Deep Purplen nimikkoalbumi on Mark I:n paras levy. Kyseessä on varsin vahva levykokonaisuus varsinkin, kun ottaa huomioon, että se äänitettiin tiiviin Amerikan rundaamisen välillä. Omien kappaleiden osuus erityisesti debyytti Shades of Deep Purpleen verrattuna on kasvanut. Deep Purple-albumin ainoa cover on Donovanin ohjelmistosta poimittu Lalena.

Avausraita, harvinaislaatuisesti Lordin ja Paicen yhteistyötä oleva Chasing Shadows edustaa Mark I:n ohjelmistossa klassikkotasoa niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin. Blind on tyylitajuinen melodinen biisi, jossa kappaleen säveltänyt Lord pääsee ajoittain loistamaan ja Blackmore sooloilemaan. Koko yhtyeen yhteistyötä olevan Painterin, jota edeltää vajaa pariminuuttinen instrumentaali Fault Line, kertosäe on erinomaisen tarttuvaa laatua. Blackmore revittelee mainiosti ja myös Lordille löytyy soolon paikka. Niin ikään koko kvintetin yhteistyötä oleva Why Didn’t Rosemary edustaa tyylitajuisesti jo silkkaa hardrockia. Bird Has Flown jatkaa samassa genressä iskevän laulumelodian kera. Pitkäsoiton suurteos on sen päättävä yli 12-minuuttinen April, jonka alkuosassa on hyödynnetty runsaasti jousia. Lordin ja Blackmoren yhteistyötä oleva helmi enteili jo tulevaa Concerto for Group and Orchestra-sinfonialevyä. Ensisijaisesti Yhdysvaltojen markkinoille suunnattu Deep Purple julkaistiin siellä vuoden 1969 heinäkuussa ja kotikonnuilla Britanniassa vasta samaisen vuoden marraskuussa, jolloin herrat Gillan ja Glover olivat olleet oma essentiaalinen osansa Purplea ja kotvan aikaa. Deep Purplen kolmas albumi ansaitsee vaivattomasti aliarvostetun klassikon tittelin trilogian In Rock Fireball ja Machine Head lyömättömyydestä huolimatta.

Rokki-Pete

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: