Arkisto kohteelle tammikuu, 2014

Kiss:Destroyer

Posted: tammikuu 21, 2014 in Klassikot, Levyarviot

Ensimmäinen suurmenestykseen yltänyt studioalbumi

Legendaarisen tuottajahahmon Bob Ezrinin kanssa työstetystä ja Aliven jälkeen ilmestyneestä pitkäsoitosta Destroyer muodostui Kissin ensimmäinen todella hyvin menestynyt studioalbumi. Se sisältää useita keikkastandardeiksi ja myös Kiss-klassikoiksi kohonneita kappaleita. Paul Stanleyn intensiivisesti vokalisoima, musiikillisesti nerokkaan pelkistetty Detroit Rock City, mainiosti svengaavan riffin ja kertosäkeen iskevyyden yhdistävä Shout It Out Loud, yhtyeen ideologiaa Rock N’ Roll All Niten tavoin tiivistävä King of the Night Time World sekä livekontekstissa myös Gene Simmonsin tulennielentänumeroksi muodostunut, hänen karjumansa God of Thunder. Pitkäsoiton suurimmaksi hitiksi muodostui Peter Crissin soolonumero, jousien taustoittama Beth ja unohdetuksi klassikoksi on tulkittavissa erinomaisen kulkeva ja Stanleyn tulkitsema Flaming Youth. Erinomaista soolotyöskentelyä kitaristi Ace Frehleyltä tarjoava Sweet Pain sekä Do You Love Me edustavat Kissin kultakauden keskitasoa ja ykköspuolen päättävä Great Expectations käy hienoisesti paisuttelevine sovituksineen albumin taidenumerosta. Kissin diskografiassa Destroyeria seurasi jo samana vuonna ilmestynyt, studiolivenä toteutettu Rock and Roll Over, jonka huippuhetkiä olivat jälleen Crissin laulamaksi päätynyt kaunokki Hard Luck Woman, jota kaavailtiin Rod Stewartin levytettäväksi sekä Stanleyn parhaisiin suorituksiin lukeutuva I Want You. 70-luvun huippukauden viimeinen studioalbumi Love Gun kärsi epätasaisuudesta, mutta sen huippuhetket, joihin lukeutuivat erityisesti nimiraita, I Stole Your Love, Simmonsin yllättävänkin tasokas Christine Sixteen ja Ace Frehleyn kitaralatausta säästelemätön Shock Me olivat kokonaisuutta parantaen sitäkin tasokkaampia.

Rokki-Pete

Deep Purple:Deep Purple

Posted: tammikuu 19, 2014 in Klassikot, Levyarviot

Purplen erinomainen nimikkoalbumi

Deep Purplen vuonna 1969 ilmestynyt nimikkolevy oli itse asiassa järjestyksessään yhtyeen kolmas ja samalla viimeinen originaalille kokoonpanolle, jossa Ritchie Blackmoren, Jon Lordin ja Ian Paicen lisäksi olivat mukana solisti Rod Evans sekä basisti Nick Simper. Kyseessä on melko pitkälle Jon Lordin levy ja vaikka se on joissakin yhteyksissä kerännyt osakseen myös kritiikkiä, on löydettävissä myös niitä, joille Deep Purplen nimikkoalbumi on Mark I:n paras levy. Kyseessä on varsin vahva levykokonaisuus varsinkin, kun ottaa huomioon, että se äänitettiin tiiviin Amerikan rundaamisen välillä. Omien kappaleiden osuus erityisesti debyytti Shades of Deep Purpleen verrattuna on kasvanut. Deep Purple-albumin ainoa cover on Donovanin ohjelmistosta poimittu Lalena.

Avausraita, harvinaislaatuisesti Lordin ja Paicen yhteistyötä oleva Chasing Shadows edustaa Mark I:n ohjelmistossa klassikkotasoa niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin. Blind on tyylitajuinen melodinen biisi, jossa kappaleen säveltänyt Lord pääsee ajoittain loistamaan ja Blackmore sooloilemaan. Koko yhtyeen yhteistyötä olevan Painterin, jota edeltää vajaa pariminuuttinen instrumentaali Fault Line, kertosäe on erinomaisen tarttuvaa laatua. Blackmore revittelee mainiosti ja myös Lordille löytyy soolon paikka. Niin ikään koko kvintetin yhteistyötä oleva Why Didn’t Rosemary edustaa tyylitajuisesti jo silkkaa hardrockia. Bird Has Flown jatkaa samassa genressä iskevän laulumelodian kera. Pitkäsoiton suurteos on sen päättävä yli 12-minuuttinen April, jonka alkuosassa on hyödynnetty runsaasti jousia. Lordin ja Blackmoren yhteistyötä oleva helmi enteili jo tulevaa Concerto for Group and Orchestra-sinfonialevyä. Ensisijaisesti Yhdysvaltojen markkinoille suunnattu Deep Purple julkaistiin siellä vuoden 1969 heinäkuussa ja kotikonnuilla Britanniassa vasta samaisen vuoden marraskuussa, jolloin herrat Gillan ja Glover olivat olleet oma essentiaalinen osansa Purplea ja kotvan aikaa. Deep Purplen kolmas albumi ansaitsee vaivattomasti aliarvostetun klassikon tittelin trilogian In Rock Fireball ja Machine Head lyömättömyydestä huolimatta.

Rokki-Pete

Smack:On You

Posted: tammikuu 8, 2014 in Klassikot, Levyarviot

Kotimaisen katurockin kulmakivi

Vuonna 1996 edesmenneeseen solistiinsa Ilari ”Claude” Peltolaan ja kitaristiinsa Mika ”Manchuria” Mantereeseen suhteellisen voimakkaasti henkilöityvän Smack-yhtyeen vuoden 1984 esikoinen On You lukeutuu niin kaikkien aikojen laadukkaimpiin kotimaisiin debyyttilevyihin kuin yleisellä tasolla kotimaisiin rockalbumeihinkin. Yhtyeen muun kokoonpanon muodostivat tuossa vaiheessa kakkoskitaristi Kartsa Marjanen, basisti Cheri Martin ja rumpalina hakkasi luolamiehen ottein jo tuolloin Kimmo ”Kinde” Leskinen. Smack on Youn tunnetuinta antia edustavat henkeäsalpaava krapulakuvaus Good Morning Headache, jopa Nirvanan ohjelmiston coveriksi päätynyt Run Rabbit Run, Juki Marjalan tahdittamana jo esikoissinglellä eri versiona ilmestynyt kiistaton klassikko Criminal, silkkaa actionrockia edustava Some Fun sekä pienestä teoksesta käyvä, upeasti loppuhuipennukseensa kasvava Cemetary Walls. Kyseiset kappaleet ovat kuitenkin ainoastaan jäävuoren huippu. Through the Glass, Ten Foot Cell ja Skin Alley hyödyntävät kulkevia ja kekseliäitä kitarariffejä, Little C*** on erinomaisen koukukas, Primitive ansaitsee pienen katurockklassikon tittelin ja pitkäsoiton ainoa hitaampi kappale Completely Alone tavoittaa melankolisen tunnelmansa täydellisyyttä hipoen. Lyhyt päätösraita No Peace on Earth nostattaa kylmät väreet. Smack oli kuunnellut ja opiskellut Stoogesinsa, MC5:nsa ja Doorsinsa. TT Oksalan tuotanto oli aikansa huippuluokkaa ja Clauden sielukkaan laulusoundin veroista saa hakea. Vaikkei albumista suunnatonta myyntimenestystä muodostunutkaan, Smack on Youn loistokkuus oivallettiin onneksi heti tuoreeltaan. Tyyliään hioen ja koostumustaan muuttaen Claude, Manchuria ja kumppanit onnistuivat erinomaisesti myös pitkäsoitoilla Rattlesnake Bite ja Salvation. Lisäksi kannattaa muistaa pitkäsoittojen ulkopuolella julkaistut (I Think I’m Gonna) Buy This Townin sekä Black Birdin kaltaiset täysosumat.

Rokki-Pete

Lopullista läpimurtoa merkinnyt kakkosalbumi

90-lukuisen retrorockin upea ilmentymä, georgialainen Black Crowes saavutti menestystä jo vuoden 1990 esikoisalbumillaan Shake Your Moneymaker. Vaikka pitkäsoiton oma tuotanto oli varsin vahvaa kohokohtinaan Jealous Againin, Sister Luckin ja Seeing Thingsin kaltaiset lähes klassikkotasoiset raidat, hitiksi muodostui coverversio Otis Reddingin harvinaisempaa tuotantoa edustavasta Hard to Handlesta. Gospeltermistöstä nimensä napanneesta kakkoslevystä Southern Harmony and the Musical Companion muodostui useine singlemenestyksineen yhtyeen lopullinen läpimurto. Rullaavan kitararockin juhlaa tarjoaa erityisesti ensimmäinen single Remedy. Myös avausraita Sting Me sekä Hotel Illness edustavat kitaravetoista retrosoundia varsin tyylitajuisesti. Thorn in My Pride sitä vastoin lukeutuu Crowesin tuotannon balladiosaston huipentumiin ja kaikki kyseiset neljä singleä nousivat kärkeen kotimaan Album Rock Tracks-listalla. Pitkäsoiton toinen slovarimpi kappale Bad Luck Blue Eyes Goodbye ei tasollisesti jää kauas tyylillisesti samanhenkisestä singlehitistä. Pitkäsoiton kappaleista Sometimes Salvation edustaa vielä sofistikoituneempaa soundia, mutta rytmiikaltaan kekseliäs, huuliharpulla sävytetty ja mainion kitarasoolon sekä kertosäkeen sisältävä Black Moon Creeping ansaitsee likipitäen pitkäsoiton unohdetun klassikon tittelin. No Speak No Slave rokkaa svengaavan koukukkaasti, mutta My Morning Song jää kertosäkeensä paahdosta huolimatta hienoisen täyteraidan asemaan. Pitkäsoiton päättää tyylitajuinen coverversio Bob Marleyn Time Will Tellistä. Robinsonin veljesten Chrisin ja Richin luotsaama Black Crowes nousi kakkospitkäsoitollaan Billboardin listakärkeen. Yhtyeen tuotannon seuraava mestariteos lienee vuonna 1996 ilmestynyt, tasaisen vahvasta kappalemateriaalista koostunut Three Snakes and One Charm.

Rokki-Pete