Arkisto kohteelle joulukuu, 2013

Kyseessä on ensimmäinen tekeväni levyarvostelu, josta tuli 2013 kuluneeksi 10 vuotta!

Sain teoksen käsiini ensimmäisen kerran jokunen vuosi julkaisun jälkeen kasettina. Olin aloittelemassa opiskeluja ja rahahanat olivat auenneet sen verran, että oli mahdollisuus alkaa hankkia jossain määrin musiikkia. Kasetti löytyi Lahden Foto-Abellan musiikkiosaston halpamyyntikorista. Halpamyyntikoreista olen sittemmin hankkinut paljonkin musiikkia, enimmäkseen kasetteja automatkoja varten. Teos on sikäli hieman poikkeava Deep Purplen muista levytyksistä, että se on aivan oman kuuloinen eikä oikein kuulosta miltään aiemmalta levytykseltä. Myöhemmin kavereiden kanssa Deep Purplen musiikista väitellessä muut eivät oikein pidä tätä levyä edes Deep Purplen levytyksenä. Myöhemmin olen hankkinut teoksen ensin lp:nä sekä kun se julkaistiin cd:nä myöhemmin myöskin sen. Levyversiossa on oma viehätyksensä kansien paremmuuden suhteen, mutta cd on käyttöystävällisempi. Alkuaikoina en kiinnittänyt huomiota eri solisteihin, musiikki oli sellainen kokonaisvaltainen juttu, etten purkanut biisejä osiin ”kuka tekee niissä mitäkin tyyliin”.

Sitten levyyn:

Levyllähän soittavat seuraavat artistit. David Coverdale laulu, Glenn Hughes basso/laulu, Tommy Bolin kitara, Ian Paice rummut sekä Jon Lord urut.

Levy äänitettiin 3.8 – 1.9.1975  Musiclandin Studiolla Mynchenissä. Biisien tekijäluetteloa katsoessa laittaa merkille sen, kuinka paljon Tommy Bolin oli tekemässä musiikkia.

Comin´ Home: Bolin/Coverdale/Paice

Biisi on eräs Deep Purplen parhaimpia. Kitarat vonkuvat ja aivan erilailla kuin Blackmorella. Onneksi Bolin oli varma otteistaan eikä alkanut matkia ketään. Coverdalella oli ääni kunnossa. Kertakaikiaan loistava biisi. Harmi kun ei voi keikalla kuulla sitä enää.

Lady Luck: Cook/Coverdale

Hyvä jatko edelliselle. Bolinin kaverin säveltämä. Sopivan mittainen. Coverdale äänessä.

Gettin´ Tighter: Bolin/Hughes

Hughesin laulama, ääni kunnossa pehmeämpänä kuin nykyisin. Kitarat hyvin esillä. Funkyä väliin ja muutama kiljahdus. Jälleen loistava biisi. Feidattu loppu….

Dealer: Bolin/Coverdale

Coverdalen laulama, laulussa jo tuttua tulevaa Whitesnakea. Bolin heittää väliin omaa herkkää lauluaan, sopii hyvin. Kitarasoolossa tutut Bolinin kuviot. Feidaus lopuksi, soittohan olisi jatkunut loputtomiin.

I Need Love: Bolin/Coverdale

Coverdale laulaa. Tuntuu kuin bändin muut vaan tekisivät taustoja Davidille, niin päällä on laulu. Kitarassa hyviä rauhallisia kuvioita. Joku naislaulajakin taustalla. Jammailusoolossa tutut Bolinin kikat. Taas loppuu loppuhäivytykseen.

Drifter: Bolin/Coverdale

Alussa kitaroita enemmän kuin soittajia. Coverdalen ääni jyllää taas. Taas hyvin tehty biisi. Kyllä on ollut tekijöillä näkemystä biisin kulusta. Vai tuottajako sen tekee? Rauhallista hard rockia. Hieno hiljainen kohta ja siinä kitarat soivat kuin enkelin soittamana. 🙂 Kunnolinen lopetus.

Love Child: Bolin/Coverdale

Kitarat ja urut –aloitus. Hyvää jatkoa edellisille, eipä ole täytebiisejä tällä levyllä. Coverdalen laulamana mennään eteenpäin. Kiva urkusoolo välissä, enpä ole kuullut moista soundia muulloin. Ei nyt ihan Bachia, mutta sopiva tähän biisiin. Kunnon lopetus.

a)             This Time Around: Hughes/Lord/Bolin

Loistava Hughesin laulama biisi. Tässä biisissä on laulu kunnossa. Sävel on myöskin aivan loistava. Tällaisia ei enää tehdä! Kokonaisuus pianonsoittoineen ja urkuineen on kohdallaan. Hyvä sovitus, ei liian paljon tavaraa mukana.

b)             Owed To ”G”:

ja biisihän jatkuu instrumentaalina Bolinin sooloiluna komppiryhmän avustuksella. Hyvällä tyylitajulla tehty sooloilu. Tällaista haluaa kuulla keikallakin!!!

kertakaikkiaan hyvä yhdistelmä. Kumpikin osa kuuluvat saumattomaasti yhteen.

You Keep On Moving: Coverdale/Hughes

Biisi alkaa varovasti bassottelulla ja kitaratkin antavat kuulua itsestään.

Hughesin laulamana Coverdalen avustamana. Hyvä kimppa.  Kitarat ilmoittelevat itsestään hienovaraisesti. Urut tulevat myöskin esiin omalla paikallaan. Taas hyvä sovitus. Coverdalekin laulaa oman osuutensa hyvin. Missä on tällaisten biisien tekijät nykyisin? Levylle loistava loppu, josta jää hyvä tunne:

Kyseessä on mielestäni Deep Purplen paras albumikokonaisuus ellei aivan paras. Kokoonpano oli saanut uutta potkua Bolinin tulolla. Bolinilla sekä muillakin kundeilla oli hyvä biisintekovire päällä ja ellei silloin yleisenä ollut huumeidenkäyttö olisi lopettanut Bolinin elämää vain 25 vuotiaana,  niin kokoonpano olisi tehnyt vielä monta hyvää levyä. Hughes sai myöhemmin lopulta aineiden käytön pois ja keikkailee vieläkin aktiivisesti, tekee omaa musiikkiaan  sekä on mukana monilla julkaisuilla vierailijana. Coverdale jatkoi Whitesnakensa kanssa menestyksekkäästi. Lord ja Paice olivat myöskin mukana bändin hajoamisen jälkeen monissa kokoonpanoissa. Bändissä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, jos vain he olisivat saaneet jatkaa. Come Taste The Band on niin erilainen levy kuin muut aikaisemmat julkaisut, että sitä voi kuunnella joko Purplen musiikkina, Coverdalen musiikkina, Bolinin musiikkina tai vain loistavana musiikkina ilman yhtyettä. Aika ei ole päässyt nakertamaan tätä levyä ja jos vain joskus remasteroitu tulee….tai toivottavasti ei tule. Tämä levy on täydellinen ilman bonusbiisejä tai paremmin sanottuna täytebiisejä.Joskus albumit pitää saada soittaa sellaisina kuin ne on alunperin tarkoitettukin. Deep Purplen tuotannossa levy on jäänyt aivan paitsioon valitessa eri kokoelmille kappaleita.

Jari Kaikkonen 17.12.2003

Dio:Holy Diver

Posted: joulukuu 10, 2013 in Klassikot, Levyarviot

Hardrockin pienen suuren miehen debyytti

Ryhtyessään luotsaaman oman sukunimensä mukaan nimettyä yhtyettään Ronnie James Diolla oli takanaan jo merkittävä ura, jonka tuonastisia merkkipaaluja olivat erityisesti Rainbow, joka Dion vokalisoimana levytti klassikkoalbumit Ritchie Blackmore’s Rainbow, Rainbow Rising sekä Long Live Rock N’ Roll ja Black Sabbath, jonka Dion aikaisiin studiolevyihin lukeutuvat kiistaton klassikko Heaven and Hell sekä varsin laadukas Mob Rules. Dio-yhtyeeseen valikoituivat Rainbow Risingilla ja Rainbow on Stagella bassotellut Jimmy Bain, Bill Wardin Black Sabbathissa korvannut rumpali Vinnie Appice sekä kitaristi Vivian Campbell. Vuoden 1983 toukokuussa julkaistu Dion debyytti Holy Diver saavutti lähes välittömästi klassikkostatuksen. Musiikillisesti yhtye edusti alusta asti odotustenmukaista vanhakantaista hardrockia ja Dion tekstit suosivat fantasiateemoja, tosin nuoremmalle yleisölle konseptuaalistettavissa olevassa muodossa. Yhdeksän kappaleen kokonaisuuden kirkkaimmat klassikot ovat raaka avausraita Stand up and Shout, riffivetoista hardrockia liki pitäen komeimmillaan edustava nimiraita Holy Diver sekä seesteisestä alustaan komeisiin mittasuhteisiin kasvava Don’t Talk to Strangers. Straight through the Heart on iskevässä riffittelyssään sukua nimiraidalle. Nyanssikkaasti käynnistyvästä Invisiblesta kehkeytyy siitäkin kelpo menopala. Rainbow in the Darkin kosketinsoitinriffissä on tyylitajuista kaupallisuutta ja myös Caught in the Middle edustaa positiivisessa mielessä melodisempaa hardrocktyyliä. Revittelevän Gypsyn teksti on Dio-asteikolla kliseinen, mutta kappale musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan varsin onnistunut. Hidastempoisempi Shame on the Night käynnistyy suden ulvonnalla Deep Purplen Hush-version tavoin, on riffittelyssään suhteellisen lähellä Sabbathia ja sisältää erään rockin historian laadukkaimman heavysolistin intensiivisimmistä vokaalisuorituksista.

Holy Diver on klassikkostatuksena veroinen 30 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Ronnie James ja kumppanit ylsivät varsin laadukkaisiin albumikokonaisuuksiin myös seuraavilla pitkäsoittolevyillään The Last in Line sekä Sacred Heart, joiden biisiaarteistoon sisältyy King of Rock N’ Rollin, Rock N’ Roll Childrenin, Mysteryn, We Rockin ja Hungry for Heavenin kaltaisia täysosumia.

Rokki-Pete

Kova paluulevy

Runsaan puolentoista vuoden levytystauon jälkeen Kouvolan vuorenpeikot palasivat keväällä 1990 upean pitkäsoiton Don’t Mess with the Countryboys myötä. Heti avausraita, maailmanloppua käsittelevä When Hell Breaks Loose on trion tiukimpia rockrypistyksiä kautta aikojen. Kappaleen kertosäkeessä kehotetaan jopa äänestämään Who rules/You choose-rivillä. Love Trucker ja tekstinsä osalta kovislinjaa edustava Southbound Drivin’ Man ovat Güntin asteikolla linjakkaampia esityksiä, joissa Nikki kitaroineen on todella vedossa. Erinomaisen riffin varaan rakennettu Redhead on näppärä menopala ja uhkaaviakin elementtejä esittelevä Night Time Rollers onnistunut jamittelunumero, jonka instrumentaatiota rikastetaan huuliharpulla. Albumin kakkospuoli käynnistyy kenties koko pitkäsoiton suurimmalla klassikolla, juurevalla bluesilla You Let A Good Man Go, josta yhtye teki myös videon. Let the Fools Do the Runningin kertosäe on mainiosti kalloon porautuvaa laatua ja vielä 2000-luvun puolella keikkaohjelmistoon kuulunut, kitarismin ja kapinahengen yhdistelmä Troubled Child lukeutuu Twist Twistin kaikkein suurimpiin suosikkeihin. Aivan vuoden 1990 alussa Günt teki clubirundin, jonka ohjelmistoon sisältyi runsaasti coverbiisejä Johnny Winterin, ZZ-Topin ja Ted Nugentin kaltaisilta nimiltä. Levytysohjelmistoon saakka päätyi revittelevä I Take What I Want, jonka Günt versioi luontevasti irlantilaisen kitaravelhon Rory Gallagherin näkemyksen innoittamana. Pitkäsoiton päättää Nikin kekseliäs instrumentaali E4, joka vangitsee tunnelmassaan upeasti valtateillä matkustamisen vapauden. Finnvoxilla tehtyjä rumpuja lukuun ottamatta Pee Gee – studioilla Kouvolassa äänitetty Don’t mess with the Countryboys nousee Güntin tuotannossa mitalisijalle, eli ainakin pronssipallille. Erkinharjun mielestä se on yhtyeen paras.

Rokki-Pete