Arkisto kohteelle marraskuu, 2013

Creedence Clearwater Revival:I

Posted: marraskuu 24, 2013 in Klassikot, Levyarviot

Erinomainen pelinavaus

Retrospektiivisesti tarkasteltuna Creedence Clearwater Revivalin vuoden 1968 heinäkuussa ilmestynyt nimetön debyytti on paitsi vähintään eräs vuoden 1968 parhaista esikoislevyistä, myös eräs yhtyeen laadukkaimmista albumikokonaisuuksista. John Fogerty esittäytyi alusta alkaen pätevänä biisintekijänä, mutta esikoisella suurimman huomion saivat hiteiksi nousseet coverit, singleformaatissa lyhennetty versio Dale Hawkinsin Suzie Q:sta sekä riipaisevan tulkinnan hallitsema näkemys Screaming Jay Hawkinsin tunnetuimmasta klassikosta I Put A Spell on You. Suzie Q:n pitkä versio sisältää kuitenkin pitkät ja revittelevät kitarasoolot sekä psykedeelistä huhuilua. Lainoja edustaa vielä hieman yllättäen Wilson Pickettin ohjelmistosta löydetty 99 and a Half (Won’t Do), jossa Fogertyn sielukkuus solistina on omaa luokkaansa. Miehen omasta sävelkynästä heti ensimmäinen kappale, bluesrockista ponnistava The Working Man tiivistää tekijänsä ajattelutavan. Get Down Woman on mainio revitys ja iskevää riffittelyä sekä sooloilua tarjoava Porteville oli viimeinen kappale, jonka yhtye ehti vielä julkaista singlenä The Colliwogs-nimellä. Sokerina pohjalla ovat debyytin kaksi laadukkainta kappaletta, eli uhkaaviakin sävyjä tarjoava Gloomy sekä Fogertyn veljesten yhteistyönä syntynyt, vakuuttava ja sielukas Walk on the Water, joka sisältää lopussaan erinomaisen instrumentaaliosuuden. Vuoden 1968 debyytillään Creedence esittäytyi psykedeelisimmillään ja seuraavan vuoden tammikuussa ilmestynyt Bayou Country oli yhtyeen swamp rock-tyylin huipentuma. Ensimmäisen Fogertyn kynästä irronneen superhitin Proud Maryn lisäksi albumin huipentumiin lukeutuvat Born on the Bayoun, Penthouse Pauperin ja Keep on Chooglinin kaltaiset erinomaiset rockraidat.

Rokki-Pete

Legendaarisimman kokoonpanon debyytti

Back to Mystery City on Hanoi Rocksin kenties legendaarisimman kokoonpanon, jossa Mike Monroen, Andy McCoyn, Nasty Suiciden ja Sam Yaffan seuraksi rumpaliksi Gyp Casinon paikalle oli vaihtunut englantilainen Razzle, alias Nicholas Ridley, debyyttialbumi. Sen tuottajina toimivat 70-lukuisessa glamrockyhtyeessä Mott the Hooplessa vaikuttaneet Dale Griffin ja Overend Watts. Niin ikään Mott the Hooplessa soittanut Morgan Fisher vieraili albumilla kosketinsoittajana. Back to Mystery City käynnistyy Razzlen sydämenlyöntejä ikuistavalla akustisella palalla Strange Boys Play Weird Openings. Malibu Beach Nightmare on ärhäkkä Monroen saksofonin soitolla väritetty rockraita, joka julkaistiin myös singlenä. Alkuaan se oli calypsoversio vuoden 1982 harvinaisella Venue ep:llä ja totteli tuolloin nimeä Malibu Nightmare. Mental Beat tarjoaa itämaisia sävyjä ja oli pitkäsoiton kappaleista ainoana Razzlelle hankala levytettävä. Tooting Bec Wrecked on rytmiikaltaan rikas rockraita, joka on saanut teksti-ideansa yhtyeen jäsenten Lontoon-asunnossa oleskelleista rotista. Until I Get You on herkkä balladi, jonka loistokkuuden Andy tosin oivalsi vasta myöhemmin. Kymmenessä minuutissa kirjoitettu Sailing Down the Tears on upean melodinen, 70-lukuhenkinen glamrockpala. Tekstiltään rohkea Lick Summer Love jää nimensä veroisen Beating Gets Fasterin tavoin hienoiseksi täyteraidaksi. Kesäromanssista kertova Ice Cream Summer rokkaa sitä vastoin kiitettävällä intensiteetillä kitara- ja saksofonisoolojen kera. Nimikappale Back to Mystery City on sekin eräs Rocksin kiistattomista klassikoista, vaikka onkin ominut vaikutteita Tommy James&The Shondellsin tunnetuimmasta hitistä Mony Mony. Back to Mystery City on klassikko Hanoi Rocksin muiden 80-luvun pitkäsoittojen tavoin ja albumi menestyi kohtuullisesti myös Englannissa. Sen seuraajasta, vuoden 1984 satoa edustavasta ja Don’t You Ever Leave Men, Boulevard of Broken Dreamsin ja I Can’t Get Itin kaltaisten klassikoiden kruunaamasta longarista Two Steps from the Move muodostui vielä edeltäjäänsä suurempi menestys.

Rokki-Pete

01. Seasons
02. Breaking Down
03. Do You Like It
04. Evergreen
05. Stand And Deliver
06. As We Speak
07. Crosswinds
08. Road Song
09. She Doesn’t Live Here Anymore

Kari Riihimäki ei ole varmaankaan monelle kuulijalle tuttu nimi, mutta hän on kokenut muusikko ja antanut soittotaitonsa usean artistin käyttöön varsinais-suomen alueella. Eräs niistä on PJ Rautiainen, jonka vuonna 2010 ilmestyneellä debyyttilevyllä hän soitti ja joka on mukana tällä levyllä yhtenä solistina. Omia kokoonpanoja Karilla on ollut ainakin Doggtown ja Wardance. Hän on kypsytellyt omaa albumiaan pitkään ja nyt on kaikki osaset napsahtanut kohdalleen ja levy on valmis kuunneltavaksi. Hiljaa hyvä tulee.
Perusbändinä levyllä toimii vanhoja kehäkettuja. Rummuissa monessa mukana ollut Anssi Nykänen, bassossa Harri Rantanen ja kosketinsoittimissa Tuomo Vähä-Pesola. Solisteina on monia tuttuja Karin uran varrelta, kuten Esa Eloranta, Jukka Lamminen, PJ Rautiainen, Tumppi Niemelä ja Johnny Gustafsson. Ulkolaista verta tuo virolainen Anders Roots, joka soittaa kappaleessa ”Crosswinds” slidekitaraa.
Levystä huomaa sen, että kokonaisuus on hyvin mietitty. Kappaleet sijoittuvat toisiinsa onnistuneesti vieden levyä kohti loppua.
Rauhallisena ihmisenä Kari Riihimäki ei ole lähtenyt rakentamaan levyään puhtaasti korostaen kitaraa, vaan hän on antanut kitaransa monenlaisen ja -tyylisen musiikin käyttöön. Juurevuutta tuo Hammondien käyttö useassa kappaleessa. Kuitenkin ehkä juuri se Karin sielukas soitto on se, joka laittaa pyörittämään levyä yhä uudestaan.
Levyn aloituskappale Seasons on levy ilmeinen pääteos, jossa on tuskaa, myrskyä ja vuodenajan vaihteluja – hieno kappale. Breaking Love on ”claptonmainen” kevyt rockkappale, joka rullaa kevyesti eteenpäin omalla painollaan. Nätti kappale, johon Heta Halonen tuo taustalaulullaan kivan pehmeän lisän. Do You Like It on jännä psykedeelisiä ominaisuuksia sisältävä kappale. Evergreenin matkassa lähdetään kohti 60-luvun loppua ja kukkaismeriä. Stand and Deliver vaati minulta hieman keskittymistä, mutta kovan menon takaa paljastui kelpo groovebiisi. As We Speak on lyhyt instrumentaalipala levyn keskellä, joka johdattelee kohti Crosswindsiä. Crosswindsissä on mukavaa bluesrockin henkeä, jota lisää myös Anders Rootsin slidekitarasoolo. Roadsong on, kuten nimikin sanoo rullaava rokkikappale, jonka voisi kuvitella soivan vaikka matkalla onnistuneelta keikalta kotiin.
Seasons on kelpo rock-levy, jossa mennyt maailma yhdistyy nykyisyyteen. Eniten pidin Seasonsissa nimenomaan slowareista, joista varsinkin levyn päättävä ”She Doesn´t Live Here Anymore” on todella kaunis ja koskettava kappale, josta keikkaympäristössä varmasti kuoriutuu suomen Parisienne Walkways tai Dunluce. Hieno päätösbiisi.
Nyt on saatu alta pois ”se eka levy”. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

http://www.levykauppax.fi/artist/riihimaki_kari/seasons/

Jari Kaikkonen