Arkisto kohteelle elokuu, 2013

Kim Fowleyn kasaama hardrockia soittanut tyttöyhtye The Runaways on myöhemmin saavuttanut varsin arvostetun pioneeriaseman. Sen riveissä vaikuttaneista soittajista sekä Joan Jett että Lita Ford ovat luoneet varsin merkittävän soolouran.

The Runaways ehti olemassaoloaikanaan saavuttaa huomattavaa suosiota Japanissa ja konsertoipa se jopa Suomessa. Vuoden 1977 loppupuolella äänitetty, mutta vasta seuraavana vuonna julkaistu Waitin’ for the Night oli The Runawaysin ensimmäinen kvartettikokoonpanolla julkaisema pitkäsoitto. Rytmikitaristi Joan Jett huolehti myös valtaosasta vokaaliosuuksia solisti Cheri Currien erottua yhtyeestä. Basisti Jackie Foxin tilalle oli tullut Vicki Blue, mutta rumpalina vaikutti edelleen yhtyeen ainoa tähän mennessä edesmennyt jäsen, rumpali Sandy West. Waitin’ for the Nightin tunnetuimpaan antiin lukeutuu erinomaisen toimivan riffin ja kertosäkeen varaan rakennettu School Days. Pitkäsoitto sisältää parikin Joan Jettin myöhemmin Blackheartsin kanssa uudelleen versioimaa raitaa ja kyseiset kappaleet ovat hieman iisimpi Wait for Me sekä ärhäkämpi You’re Too Possessive. Albumin tiukimmaksi rypistykseksi kohoaa kuitenkin vimmaisen laulusuorituksen kruunaama Trash Can Murders ja niin Little Sister, Don’t Go Away, erityisen koukukas Wasted kuin Gotta Get out Tonightkin edustavat kaikki mainiosti rullaavaa kitararockia. Niiden vastapainoksi nimiraita Waitin’ for the Night sekä Lita Fordin käsialaa oleva Fantasies rikastavat albumikokonaisuutta hempeämpine tunnelmineen.

Waitin’ for the Night edustanee Runawaysiä laadukkaimmillaan ja kauaksi siitä ei tasollisesti jää myöskään yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, vuoden 1979 satoa edustava And Now..The Runaways, joka sisältää oman tuotannon ohessa toimivat Beatles- ja Slade-coverit.

Rokki-Pete

Slade:Nobody’s Fools

Posted: elokuu 14, 2013 in Klassikot

Vuoteen 1976 mennessä Slade oli saavuttanut Euroopan puolella lähes kaiken, mitä rockyhtye saattoi saavuttaa. Mainiosti onnistunutta Slade in Flame –elokuvan soundtrackiä seurasi ensisijaisesti nimenomaan Amerikan markkinoille suunnattu pitkäsoitto Nobody’s Fools. Kyseessä oli musiikillisesti varsin monipuolinen albumikokonaisuus. Näin ollen se ei kenties kokonaisuutena onnistunut aivan nappiin, mutta huippuhetket olivat sitäkin laadukkaampia. Heti alkajaisiksi tarjolla on nöyrän raaka, puhutteleva nimiraita Nobody’s Fool, jossa riffi, melodia ja Noddy Holderin laulusuoritus hakevat vertaistaan. Do the Dirty on onnistunut, hieman kokeellisempi ja rytmiikaltaan rikas raita. Let’s Call It Quits on toinen albumin hiteistä. Leppeä rokkaus, joka sisältää erinomaista kitaratyöskentelyä. Ykköspuolen ainoa täytteenomaisempi raita on ehkä turhankin kevyt rallatus Pack Up Your Troubles. Ykkössiivun toisena huippuhetkenä on tyylikäs balladi, myös singlenä menestynyt In For A Penny. Kakkospuolen aluksi kuullaan mainiosti svengaava Get On Up. LA Jinx edustaa jälleen hieman monimuotoisempaa musiikillista lähestymistapaa ja Did Your Mama Ever Tell You lukeutuu kokonaisuuden veikeimpiin esityksiin. Kovimman rockrevityksen titteli lankeaa messevää meininkiä ja kitaroinnin juhlaa esittelevälle raidalle Scratch My Back. I’m A Talker edustaa jälleen kevyempää melodista tyyliä ja päätösraita, tekstissään ajattelemisen aihetta tarjoava All the World is a Stage päättyy naurunremakkaan.

Amerikkaa valloittamaan pyrkinyt Slade ei ottanut itseään liian vakavasti, mutta ei kuitenkaan suostunut kenenkään pelleiksi.

Rokki-Pete