Arkisto kohteelle Touko, 2013

Aerosmith:I

Posted: Touko 14, 2013 in Klassikot, Levyarviot

Amerikan rokkareiden debyytti

Yhtyeen myöhäisempää tuotantoa kuunnellessaan saattaa unohtaa, että 1970-luvulla Steven Tylerin ja Joe Perryn luotsaama Aerosmith oli todella tiukka blues/hardrockyhtye. Sen vuonna 1973 julkaistu debyytti on eräs rockin 70-lukuisen historian tasokkaimmista esikoisista. Columbia Recordsin Clive Davis vakuuttui Kansas Cityssä järjestetystä Aerosmithin konsertista ja yhtye sainattiin kyseiselle yhtiölle kesällä 1972. Seuraavan vuoden tammikuussa julkaistiin bändin nimetön debyytti, jonka tunnetuinta antia edustavat raastava slovari, singleksi päätynyt Dream On, Guns N’ Rosesin coveroima Mama Kin sekä levyn päättävä Rufus Thomas-laina Walking the Dog, joka päätyi myös Rolling Stonesin ensimmäisen pitkäsoiton päätösraidaksi. Myös albumin muu anti on varsin pätevää. One Way Street käy seitsemässä minuutissaan levyn teoksesta. Make It, Somebody, Write Me (A Letter)ja Movin’ Out edustavat kaikki voimakkaan vokalisoinnin ja liukkaan riffittelyn hallitsemaa tehokasta kitararockia. Aerosmithin 70-luvun suurimmat klassikkolevyt antoivat kuitenkin odottaa itseään vielä hetken. Miljoonamyyntiin yltäneet Toys in the Attic ja Rocks edustavat amerikkalaisen kitararockin eliittiä ja sisältävät Sweet Emotionin, Walk This Wayn, No More No Moren ja Back in the Saddlen kaltaisia täysosumia. Aivan oma lukunsa ovat pitkäsoittojen päätöskappaleet, upeat slovarit You See Me Crying ja Home Tonight. Yhtyeen tuoreemmista mammuttiballadeista, joissa niissäkään ei sinänsä toki ole mitään vikaa, on kuitenkin pitkä matka Aerosmithin 1970-lukuisten hitureiden sielukkuuteen.

Rokki-Pete

New York Dolls:I

Posted: Touko 14, 2013 in Klassikot, Levyarviot

Esipunkkia aidoimmillaan

Johnny Thundersin ja David Johansenin luotsaama New York Dolls esitti jo 1970-luvun alkupuolella punkrockiksi tulkittavissa olevaa musiikkia. Aggressiiviset, Chuck Berrylle ja Stonesille velkaa olleet kitarariffit yhdistyivät teatraalisuuteen ja parhaimmillaan erinomaisen vahvaan kappalemateriaaliin. Yhtyeen vuoden 1973 debyytti sisältää 10 biisiä esimerkillistä rockin energiaa ja niiden vastapainoksi upean slovarin Subway Train. Ainoa laina on Bo Diddleyltä napattu Pills. Personality Crisis, Private World ja Trash edustavat rokkaavan osaston eliittiä Vietnamese Babyn ja Frankensteinin täydentäessä kokonaisuutta jopa uhkaavilla sävyillä. New York Dollsin ura käsitti alun perin vain kaksi pitkäsoittoa ja molemmille niistä löytyy omat diggarinsa. Albumeista jälkimmäinen, eli Too Much Too Soon ei olisi voinut omata osuvampaa nimeä. Yhtyeen vaikutus myös kotimaiseen rockiin on kiistaton. Etenkin visuaalisella puolella Hanoi Rocks on runsaasti velkaa Dollsille ja onhan Sami Yaffa myös soittanut yhtyeen myöhäisemmässä inkarnaatiossa. Ratsian vuoden 1979 debyytiltä löytyvä kunnianosoitus Kaatopaikan enkelit on omistettu Johnny Thundersille ja kumppaneille. New York Dolls kuuluu kiistatta esipunkin kolmen kovimman koplaan yhdessä MC 5:n ja Stoogesin kanssa.

Rokki-Pete