Arkisto kohteelle marraskuu, 2012

Rock at Sea – Hård Rock 2012

Posted: marraskuu 28, 2012 in Keikkaraportit

Rock at Sea – Hård Rock 2012

M/S Cinderella
16 – 17.11.2012

Järjestäjä: July Morning

Joe Lynn Turner
Amarathe
Ken Hensley & Live Fire
The Southern Cross
Ramonas
Sabbath the coverband
The Baboon show
Lillasyster
Blues pills
Maiden Norway
Mårron
Köttgrottorna
Domanination Black
The Errols
Fatal Smile
Noizee
Imber

Tukholmasta – Maarianhaminaan on järjestetty jo vuodesta 1999 saakka hard rock -risteily, joissa on ollut tapana olla mukana sekä alkuperäisiä artisteja, että coverbändejä. Samoin risteilylle on otettu mukaan tulevaisuuden lupauksia.

Itse vakuutuin viime vuoden käynnin perusteella ohjemistosta niin paljon, ettei ollut vaikeaa hankkia myös
tänä vuonna lippua risteilylle. Viime vuodesta viisastuneena siirtymämatkoihin panostettiin tänä vuonna
paremmin ja näin ollen koko rupeama kesti kotoalähdöstä paluuseen alle kaksi vuorokautta.

Laivaan astuessa huomasi heti olevansa ”omien” parissa. Nahkaliiviä, pitkätukkaa, hevaria ja rokkaria oli
kiitettävästi mukana. Samoin hytteihin saakka kantautuva musiikki oli hard rock painotteista – ja sitä riitti.
Yhtyeiden esiintyminen oli jaettu kahdelle lavalle laivan eri päihin, joten pientä arvottamista täytyi tehdä, jos
halusi nähdä joltain yhtyeeltä koko setin. Mielenkiintoisimmat bändit esiintyivät suurella stagella, jossa oli
tietenkin myös suurin yleisö. Koska osa bändeistä oli tunnettuja nimenomaan Ruotsissa, ei kaikkien bändien
”suuruus” aivan avautunut, mutta ruotsalaisyleisö tuntui ottavan heidät vastaan asiaankuuluvalla arvolla.

Seuraavaksi muutamia koettuja tapahtumia.

Ruokailun kautta ja pienen laittautumisen kautta päästiinkin sitten itse asiaan. Joe Lynn Turner aloitti
ohjelmistonsa heti ensimmäisenä. Taustamuusikkoina hänellä oli mukana Suomen rundilla mukana olleet
Lamppari, Klaus Wirzenius, Okke Komulainen ja Rolf Pilve. Joe yhtyeineen heitti varman tuttuja biisejä täynnä
olleen setin. Itseäni lämmitti suuresti Deep Purplen kappaleiden mukanaolo. Jos joku sitä ihmettelee, niin
olihan Joe Deep Purplen solistina parin vuoden ja yhden levyn ajan. Rainbown ja Deep Purplen kappaleita
vilisevässä setissä mukana olivat ainakin Highway Star, Street of Dream, I Surrender, Perfect Strangers, Long
Live Rock´n´Roll ja päätteeksi Burn. Yleisö tykkäsi esityksestä silminnähtävästi ja samoin Joekin, joten kaikki
tuli tyydytetyksi.

Amaranthe oli minulle aiemmin tuntematon suuruus, mutta heidän energinen ja ammattitaitoinen show sulatti
ainakin minun sydämen. Yhtye esiintyy kolmen laulajan kera, jotka sopivalla erilaisuudellaan tuovat musiikkiin
sopivasti herkkyyttä ja rosoituutta sopivassa suhteessa. Lavashow oli myös energinen ja positiivinen, joka myös välittyi hienosti yleisölle. Amaranthe on tulossa Suomeen keikoille kesällä 2013 ja paikalla ollaan.

Ken Hensley esiintyi norjalaisen Live Fire-yhtyeensä kera Eirikur Haukson solistinaan. Heidän setti koostui
osittain Hensleyn soolomateriaalista, sekä Uriah Heepin tutuista kappaleista. Settiin kuuluivat mm. Set me Free, The Curse, Stealing, Look At Yourself, July Morning, Circle Of hands, Easy Livin’, The Wizard, The Last Dance
ja Lady in Black. Soundi oli raskaahko, joka johtui epäilemättä Live Firen muusikojen soittotyylistä – eikä
Hensleykään Hammondiansa pelkästään hivellyt, vaan antoi kunnolla ”palaa”. Yleisö tykkäsi noin tunnin setistä ja samoin Hensley, joten keikka oli onnistunut.

Illan kääntyessä jo yli yhden alkoi Southern Crossin keikka. Jälleen kerran huomasi, että olisi pitänyt jo
etukäteen tehdä paremmin kotiläksyt artistien suhteen. Toisaalta yllätyksetkin ovat hienoja – varsinkin
positiiviset sellaiset. Sen verran etukäteen tiesin, että kitarassa on Dion bändistä tuttu Rovan Robertson ja Black Black Sabbathissa ollut Geoff Nicholls. Laulaja kuitenkin räjäytti potin. Nils Patrik Johanssonin Diomainen ääni ja karismaattinen lavaesiintyminen yhdessä loistavien kappaleiden kanssa oli mitä viihdyttävintä. Koko bändin
olemus myös kieli siitä, että Dion ja Black Sabbathin musiikki on rakasta. Setissä olivat ainakin Heaven and
Hell, Rainbow in The Dark, Lock Up The Wolves, Headless Cross ja Don´t Talk to Strangers.
Rovan Robertson oli kitarassa erinomainen ja Geoff Nicholls tasaisen varma koskettimissa, eikä muistakaan muusikoissa ole kuin positiivista sanomista. Southern Cross on noteerattu myös Black Sabbathin nettisivuilla.

Ramonas aloitteli yö kolmen jälkeen. Bändi oli Briteistä ja setti koostui tietenkin The Ramonesin tunnetuista
kappaleista. Vaikka tytöt kaikkensa yrittivät, ei setti ollut kuitenkaan niin upea kokemus, että olisin koko setin
jaksanut seurata.

Sabbath the coverbändi aloitteli puoli viiden aikaan. Taas kävi niin, että kun esityksen harjoittelee tarpeeksi
hyvin, sekä solistilla on sopiva lauluääni, niin esityksestäkin tulee erinomainen. Solisti Marcus Rubinin lauluääni muistutti todella paljon Ozzyn lauluääntä. Kun myös elkeet olivat kohdillaan, oli hieno seurata esiintymistä.
Kappaleita joita kuultiin oli mm. N.I.B., Paranoid, War Pigs……..tuttuja ralleja tuli tunnin verran.

Tällaisen illan ja yön jälkeen olikin hyvä lähteä nukkumaan. Tuutulauluina soivat tutut hard rock -sävelet, joten untakaan ei tarvinnut pitkään odotella.

Aamupalan jälkeen olikin aika suunnistaa kohti Fun Clubia ja ensimmäistä esiintyjää. Nimenä Baboon show ei
aiemmin sanonut mitään, mutta tämän esityksen jälkeen nimi on mielessä. Baboon shown jälkeen ei mikään
ole enää entisellään. Vaikka keikka ei kestänytkään kuin puoli tuntia, niin se oli sellaista tykitystä ja vauhtia
täynnä, ettei sitä bändi voi pitempään esittääkään. Laulaja oli kuin nykyajan Peppi Pitkätossu – todella
energinen ja tältä mimmiltä lauluääntä todella irtosi. Mm. seuraavat rokit kuultiin: This is how your story
ends, Punk Rock Harbour, It’s a Sin ja Heidi Heidi Ho Ho. Kyllä siis ”rockpunkkiinkin” saa uutta näkemystä ja
nuoruuden intoa.

Lauantai musiikkitarjonnan päätti osaltani ruotsalainen ja ruotsinkielinen raskas heavy bändi nimeltä Lillasyster.
Tämäkin bändi oli minulle uusi tuttavuus, mutta hetken kuunneltuani huomasin, että a) ruotsalaiset tykkää b)
tehokkaan ja toimivan rokin tunnistaa aina. Vaikken ollut kuullutkaan mitään kappaletta entuudestaan, niin
erotin Umbrellan, joka on myös Rihannan ohjelmistossa. Muita kappaleita olivat Så jävla bra, Nu har Jag fått
nog ja Dra åt helvete. Bändi yhdistää minusta hyvin melodisen ja rähinämusiikin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Pienellä lavalla oli myös liuta bändejä, joista tuli katsottua osittain Mårron, Köttgrottorna ja Imber. Mårronissa oli solistina Göran Edman – tuttu mm. Nikolo Kotsevin levyiltä. Tämä kokoonpano esitti kuitenkin hieman
kesympää materiaalia. Köttgrottorna oli ikipunkkareiden ilmiselvä terapiabändi. Neljän tytön ja yhden pojan
muodostama Imber taas koettaa tarpoa heavy musiikin sarkaa kohti mainetta. Vielä on kuitenkin matkaa.

Aikatauluista johtuen suomalainen Domination Black jäi katsomatta ja samoin Fatal Smile. Fatal Smile on
näyttävä bändi, jonka musiikissa elää kasariheavy nykymaustein.

Summataan risteilyn anti seuraavaksi. Mielestäni musiikkitarjonta oli enemmän kuin hyvä. Osa oli tuttuja ja
osa ei. Kuitenkin nimenomaan ne tuntemattomat antoivat kokemukselle ne parhaat kiksit. Mitään
käytöshäiriöitä en huomannut – ainoastaan yötä kohti siirryttäessä joidenkin askeleet alkoivat olla enemmän ja
vähemmän hapuilevia. Lavan edessä oli tietenkin kovin meno, muttei niin kova kuin viime vuonna Paul
Diannon ja Udon aikana.

Tällaisilla risteilyllä viihtyy hienosti. Suomalaisiakin oli varmaan mukana enemmän kuin ne jotka tiesin, mutta
hyvin risteilyllä pärjäsi ruotsalaistenkin kanssa. Musiikki yhdistää.

Ensi vuonna uudestaan.

Teksti: Jari Kaikkonen

The Move:I

Posted: marraskuu 24, 2012 in Klassikot

Birminghamilainen The Move oli eräs kiehtovimmista 60-luvun loppupuolen brittibändeistä. Monien kollegojensa tavoin sekään ei koskaan onnistunut murtautumisessaan Amerikan markkinoille. Roy Wood vastasi alkuvaiheessa kaikista Moven omaa tuotantoa edustaneista kappaleista, mutta merkittävän osansa kokonaisuuden toimivuuteen toivat erityisesti solisti Carl Wayne sekä rumpali Bev Bevan. The Moven vuonna 1968 ilmestynyt nimetön debyytti on monipuolisuudestaan ja jopa hienoisesta hajanaisuudestaan huolimatta varsin kiehtova albumikokonaisuus. Se sisältää useita singlehittejä, joista mainittakoon upean melodiset Yellow Rainbow ja Flowers in the Rain sekä suorastaan loistava Fire Brigade. 50-luvun rockin vaikutteita tuodaan esiin näkemyksellä Eddie Cochranin Weekendistä sekä Bev Bevanin vokalisoimalla veikeällä Zing Went the Strings of My Heart- kappaleella. Rokkaavamman osaston huipentuma albumilla on versio myös Moby Grapen debyyttipitkäsoitolta löytyvästä kappaleesta Hey Grandma. Pitkäsoiton harvinaisempi helmi on kuitenkin silkkaa popnirvanaa esittelevä Useless Information. Kilroy was Here, ( Here We Go Round) The Lemon Tree ja Walk upon the Water tarjoavat vielä sofistikoituneempaa popherkkua. Moven debyytin kaikkein seesteisimpiä poimintoja, The Girl Outsidea ja Mist on a Monday Morningia sävyttävät jouset. Roy Woodin ja kumppaneiden vuoden 1968 levytyssaldoon lukeutuu lisäksi muun muassa laadukas hittisingle Blackberry Way. Yhtyeen kakkospitkäsoitto Shazam sijoittuu tasollisesti varsin lähelle debyyttialbumia. Bändin myöhäisemmistä singlehiteistä mainittakoon Chinatown, Tonight sekä California Man. Loppuvaiheessa Moveen liittyi mukaan Jeff Lynne, joka loi merkittävän uran Electric Light Orchestran johtohahmona. Myös Bev Bevan siirtyi ELO:on. Roy Wood oli sitä vastoin mukana ainoastaan ELO:n debyyttialbumilla keskittyen ensisijaisesti Wizard-yhtyeeseensä. Omissa nimissään hän julkaisi singlehitti Foreverin kaltaisia täysosumia.

Rokki-Pete

Blue Öyster Cult:I

Posted: marraskuu 24, 2012 in Klassikot

Oman tiensä kulkijan upea esikoinen

Blue Öyster Cult:I

Eric Bloomin johtama Blue Öyster Cult on amerikkalaisen hardrockin saralla laadukkaimpia ja omaleimaisimpia yhtyeitä. BÖC:in vuoden 1972 debyytti on eräs kyseisen vuosikymmenen keskeisimpiä esikoisalbumeita, ja yhtyeen voi sanoa säilyttäneen tasonsa laadukkaana koko uransa ajan. New yorkilaisten rockkriitikoiden muodostama BÖC ampui tekstiensä tummasävyisyydessä tarkoituksellisesti yli ja musiikillisesti yhdisti blues- ja boogiepohjaan upeita ja taidokkaita melodioita kolmen kitaristin voimin. Yhtyeen debyytistä ei muodostunut vielä myyntimenestystä, mutta kulttiklassikon statuksen albumi saavutti. Avausraidasta Transmaniacon Mc lähtien tarjolla on jotakin kiehtovalla tavalla erilaista. I’m on the Lamb But I Ain’t No Sheep tarjoaa teatraalisuutta, Stairway to the Stars upeita riffejä ja Before A Kiss, A Redcap messevästi svengaavan jamitteluosuuden. Then Came the Last Days of May on todella upea slovari ja myös She’s as Beautiful as a Foot edustaa tyylitajuisesti seesteisempää linjaa. Screams-raidalla melodisuus ja vimmainen kitarointi täydentävät upeasti toisiaan. Cities on Flame with Rock N’ Roll syyllistyy tekstissään hienoiseen klisheisyyteen esitellen kuitenkin soinnutuksessaan suorastaan innovativiisia ratkaisuja sekä esimerkillistä sooloilua. Workshop of the Telescopes jatkaa moitteettomasti yhtyeen valitsemassa genressä ja Redeemed on tyylikkään melodinen päätösraita. BÖC jatkoi tasokkaiden albumikokonaisuuksien parissa välittömästi debyyttinsä jälkeen. Erityisen onnistuneina niistä voidaan pitää pitkäsoittoja Tyranny and Mutation ja Agents of Fortune sekä kerrassaan svengaavaa musisointia esitellyttä livetuplaa On Your Feet or on Your Knees. Levytystensä osalta varsin tuotteliaan yhtyeen jokaisen aikakauden tuotanto on löytänyt diggarinsa. Kuitenkin BÖC:in voinee sanoa luoneen legendaarisen maineensa jo varhaistuotannollaan.

Rokki-Pete