Arkisto kohteelle lokakuu, 2012


Los Bastardos Finlandesesissä päätyönään kitaroiva Ben Granfelt julkaisee lokakuun lopussa yhdennentoista (11.) sooloalbuminsa Melodic Relief. Levy sisältää 10 kitarainstrumentaalia, joiden skaala vaihtelee melodisesta tunnelmoinnista aina hillittömän taidokkaaseen kitarailoitteluun.

Levyllä on mukana suomalaisia huippumuusikoita mm. Twist Twist Erkinharju (Los Bastardos Finlandeses) rummut, Miri Miettinen (Erja Lyytinen Band) rummut, Lauri Porra (Stratovarius) basso, Ako Kiiski (Guitar Slingers), Muddy Manninen (Wishbone Ash) kitara sekä nippu ulkomaalaisia vierailijoita, kuten Andy Powell (Wishbone Ash) ja Thomas Blug, jotka saavat aikaan levylle armottoman grooven ja imun.

Granfelt kertoo levyn synnystä: Melodiat ja biisit ovat tärkeempiä kuin soolot on aina ollut mun mielipide. Mutta jos biisi on hyvä, niin sitten siihen voi soittaa hyvän soolon joskus pitkänkin.

Suomessa on aina ollut omaperäisiä ja hyviä kitaristeja, jotka ovat myös arvostettuja maailmalla, eikä Granfelt tee tässä poikkeusta. Muiden töiden lisäksi hän on määrätietoisesti rakentanut uraansa myös kitaristina ja sooloartistina, josta osoituksena on omat soololevyt ja yli 20 muuta levytettyä CD:tä eri kokoonpanojen kanssa. Edellisestä soololevystä tulee kuluneeksi kohta kolme vuotta ja uudella levyllään Granfelt tekee väkevän paluun nimenomaan kitaristina ja säveltäjänä. Levy tarjoileekin tuhdin annoksen kulkevaa melodista kitararockia.

Keikkoja Granfelt yhtyeineen tulee tekemään aina kun muut kiireet sen sallivat. Ohjelmistossa on kappaleita hänen koko soolotuotannosta ja tietenkin muutamia kitaravetoisia rock-klassikkoja.

Teksti tiedotteesta.

06.16.1978/ Early Show

Pituus: 1:02:16

Poikkeuksellisesti – en kuitenkaan lupaa olla kirjoittamatta vastaavista keikkatallenteista – kirjoitan eräästä nuoruuteen merkittävästi kuuluneesta yhtyeestä, nimittäin  Tom Robinson Bandistä, ja heidän keikastaan vuodelta 1978.Tuolloin 16-vuotiaalle jannulla oli mieletön nälkä löytää uutta musiikkia ja Tom Robinsonin musiikki iski kuin miljoona volttia. Isku oli niin  kova, että vieläkin yhtyeen musiikki kuulostaa hyvältä ilman nostalgiamuisteluitakin.  Tom Robinson Bandilta en ole levytettyä keikkataltiointia koskaan kuullut (sellainen on tehty, muttei tällä vanhalla kokoonpanolla), joten kirjoitan Wolfgans Vault -sivuustolla olevasta – vapaasti kuunneltavissa olevasta keikasta. Jos joku on vielä tietämätön tästä ehkä merkittävämmästä musiikkisivustosta, niin suosittelen lämpimästi sivustoon tutustumaan. Siis, jos pidät Classic Rockista – ja pidäthän sinä, koska luet tätä artikkelia Classic Rock Suomen sivuilta, ja joka yrittää omalta osaltaan tuoda julki hienoja äänitteitä vuosikymmenten varrelta. Tehtävä on vaativa, tiedän sen – yritän kuitenkin tehdä parhaani.

Tom Robinson iski tietoisuuteeni kappaleella 2-4-6-8 Motorway, joka soi ja soi ja soi levysoittimessa ja radiossakin 1970-luvun lopulla. Olen siitä levystä kirjoittanutkin artikkelin joku aika (vuosia) sitten. Hyvä levy, ei kun loistava! Tämä New Yorkisssa King Biscuit Flower Hour -sarjaan kuuluva keikka kuuluu siis Tom Robinson Bandin kulta-ajan keikkoihin. Tuolloin Uusi Aaalto oli iskenyt kiilaa mammuttibändien suosioon ja sama aalto levisi myös rapakon taakse Yhdysvaltoihin saakka. Euroopassa oli noussut uusi rocksukupolvi, joka lähti levittämään uudenlaisen – ja nimenomaan yksinkertaisemman rockmusiikin sanomaa maailmalle. Mammuttibändit ajettiin ahtaalle ja radioissa soi punk, uusi aalto ja totta kai briteistä liikkeelle lähtenyt heavy metal.

Tom Robinson kriittisine sanoituksineen otettiin vastaan hyvin ja varsinkin hänen ”kaapista poistulo” oli eräs lähtölaukaus liberaalimmalle maailmalle, jossa erilaisuus koettiin rikkaudeksi, eikä kummallisuudeksi. Tom Robinsonin homous ei minua ole koskaan häirinnyt, vaan olen nimenomaan pitänyt hänen kantaaottavista sanoituksistaan yhdistettynä hienoihin sävellyksiin – eikä vähiten juuri kokonaisuuden vuoksi. Tom Robinson Band oli vuonna 1978 hyvässä iskussa, joka välittyy tältä taltioinnilta erinomaisesti. Paikka on ilmeisesti kohtalaisen pieni, joka tuo esitykseen hienosti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta yleisön ja bändin välillä.  Ainoa itselleni tuntematon kappale oli Getting Tighter, joka sopi settiin hienosti.

Tom Robinson Bandin ura ei ollut pitkä – vain neljän vuoden mittainen, mutta musiikki mitä hän jätti jälkeensä on edelleenkin loistavaa. Tämä äänellisestikin hyvä taltiointi osoittaa myös sen yhtyeen olleen keikkakokoonpanossaankin loistavassa vireessä, jonka myös yleisö ymmärsi. Jos siis haluat kuunnella hienoja kappaleita liveversioina, niin klikkaa: http://concerts.wolfgangsvault.com/dt/tom-robinson-band-concert/20052554-12763.html

 

Sivusto vaatii rekisteröitymisen, mutta se on sen arvoinen. On hienoa, ettei kaikista ihanuuksista ja mielihyvästä vielä laskuteta!

 

Settilistaa.

 

1.Don´t Take No For An Answer

2. long Hot Summer/ Band introductions

3. Too Good To Be True

4. Martin

5. Grey Cortina

6. Winter of ´79

7. Glad To Be Guy

8. Power of the Darkness

9. Ain´t Gonna Take it

10. 2-4-6-8-MotorwaY

11. Up Against The Wall

 

encore:

 

12. Getting Tighter

13. Right On Sister

 

Pituus: 1:02:16

 

Kokoonpano:

 

Nick Plytas:kosketinsoittimet

Danny Kustow: kirata

Brian ”The Dolphin” Taylor: rummut ja laulu

Tom Robinson: laulu ja basso

 

Jari Kaikkonen

 

Jotkut asiat tarvitsevat hivenen kypsyttelyä ja niin kävi minulle Million Dollar Beggarsin kanssa. Ensikosketus yhtyeen musiikkiin oli vuoden 2006 loppupuolella, jolloin arvostelin heidän Tunerail Recordsille tehdyn EP:n ihan ok-levyksi.  Pidin levystä kyllä, mutta jotenkin sen reilu rocksanoma meni ohitseni jälkiä jättämättä. Kokopitkää lupailtiin tuolloin vuoden 2007 alussa, mutta niin kuin monta kertaa julkaisu siirtyi vuoden 2008 syksyyn. Hyvää kannattaa odottaa, vai kuinka?  Nyt käsissä oleva levy sisältää kolme kappaletta ko. EP-levyltä, joten kokopitkä levykin lienee ollut valmiina jo pitkään.

Million Dollar Beggarsin muodostavat kokeneet kehäketut, joka ei voi olla näkymättä soiton tiukkuudessa. Sellaisia yhtyeitä kuten Denigrate, Micko Hell & Motherfuckers,  Twilight Opera, Groomy Grim, Fragile Hollow ja Dr. Purple löytyy jäsenten taustalta. Joten kokemusta löytyy ja runsasta keikkailua. Tekijätiimiin on myös studiopuolella satsattu ja se kuuluu hyvin ehjässä ja soundirikkaassa kokonaisuudessa.

Yhtyeen musiikki ei tuo musiikkimaailmaan mitään uutta. Se ei myöskään yritäkään välttää kumartamasta esikuvilleen kuten Mötley Cruelle, Skid Rowlle tai Def Lepardille, eikä AC/DC:nkään vaikutusta voine kieltää. 80-luvulla tehtiin paljon melodisia rockkappaleita, jotka syöpyivät mieliimme ikuisesti. Samoin iloinen rockfiilis oli mitä silloin kadehdittiin. Joten tervetuloa Million Dollar Beggars tuomaan takaisin hienot riffit, melodiset sävelmät ja lupsakka rockmeininki. Solistin ääneenhän moni yhtye kaatuu, mutta Micko Hell hoitaa sen tontin hienosti. Michon äänessä on välillä raakaa rosoisuutta ja välillä taas mennään balladien vaatimalla tavalla.

Kolmen kitaristia on suhteellisen harvoin käytetty tehokeino, joka tässä tapauksessa on hyvin onnistunut. Stemmalaulut hyvine kertosäkeineen toimivat myös hienosti.

Levykokonaisuus on onnistunut. Levyn ensimmäinen kappale antaa viitteet missä mennään – tiukkaa hyväsoundista hyvin soitettua ja tuotettua rokkia! Kokonaisuus on hyvin hanskassa, eikä mikään kappale oikeastaan jää toisten jalkoihin. Uskoisin Million Dollar Beggarsin jäsenten olevan ylpeä levystään.

Jos olet ihmetellyt, eikä maastamme löydy kunnollista rokkibändiä, joka saa biisit lentoon, niin tässä se on! Anna vahvistimelle myös töitä, sillä eihän mikään voita kunnon musiikin kuuntelemista kunnollisen äänenpaineen kanssa, eihän?

Vuoden rock-levy 2008 -ehdokas mielestäni ilman muuta.

Kappaleet:

1. Million Dollar Beggars

2. (I Forgot to) Die at 27

3. Stories…

4. Gone with the Flow

5. Delirium

6. Good/Bad

7. No One Will Love You in the End

8. Breaking the Rules

9. Understand

10. Fullspeed or Nothing

 

Jäsenet:

 

Micko Hell – vocals

Tony Bite – guitar

Bazil Rockheart – guitar

Hardy Diamond – guitar

Willie the Pimp – bass

TT Branen – keys

The Beast – drums

 

Recorded and engineered at D-Studio, Hitsville Studio and Sundicoop Studio

Miksaus: Tuomo Valtonen/ Sundicoop

Masterointi: Svante Forsbäck/Chartmakers

Artwork and layout:  Kalle Pyyhtinen

 

milliondollarbeggars.com

myspace.com/milliondollarbeggars

Shadow World Records

Kip Winger: From Moon to the Sun (2008)

Posted: lokakuu 25, 2012 in rock

Eräs rocktietäjä ihmetteli jokunen vuosi sitten, että miten voin pitää Classic Rock Suomen sivustoa, kun en tiennyt jotain hänen mainitsemaa A.O.R-artistia.  No, niinhän asia osaltaan onkin. En voi kehuskella laajalla tietämyksellä, mutta innokkuudella uuden löytämiseen voin kyllä kehua ja halun löydetyn  tiedon välittämiseen myös lukijoille. Vinkin tästä hänen neljännestä soololevystä sain eräältä jo pitkään musiikin alalla olevalta ystävältäni, josta suuri kiitos.

Kip Wingerin nimeen törmäsin ensimmäistä kertaa 1980-luvun puolivälissä hänen soittaessa Alice Cooperin parilla levyllä bassoa. Sitä en muista kävikö hän tuolloin Suomessa, mutta ainakin Cooperin yhtyeessä Kipin kanssa samaan aikaan kitaraa soittanut muskelikimppu Kane Roberts  oli  täällä mukana. Alice Cooperin jälkeen hän perusti Wingerin, joka olemassaolon aikana teki neljä studiolevyä ennen hajoamistaan  ja hetkellisen uudelleen kasaamisen jälkeen kävi Suomessakin vuonna 2006.

Kip Winger on tehnyt ehkä tämän vuoden miellyttävimmän levyn. Se, joka odottaa tätä levyä kuunnellessaan kuulevansa hard rockia tai edes melodista rockia voi hivenen yllättyä. Mutta, jos ottaa kuulemansa vastaan avoimesti tulee saamaan kuultavakseen erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Kip Winger on tunnelman luojana mitä tyylikkäin henkilö, joka maalailee ihmisen mieliin herkullisia tunnelmia kappaleillaan. Kipin äänen käyttö on myöskin hyvin aikuismainen ja herkkä, jossa yhdistyy ”jimmynailimainen” silkinrouhea  ääni rockääneen, jossa on ”chriscornellimaista” soundia. Kip tuo kappaleisiin paljon tunnetta ja toivoa huomisesta ja ajattelemisen aihetta elämästä, rakkaudesta, menetyksestä ja uuden onnen löytämisestä.  Kappaleita kannattaakin kuunnella syventyen niiden teksteihin, vaikka mielenkiintoiset sovitukset yrittävätkin kaapata mielenkiinnon.

Levyn kaksitoista varsinaista kappaletta + bonuskappale muodostavat eheän kokonaisuuden, jossa eteenpäin mennään mukavasti sohvalla istuen ja nauttien erilaisista musiikillisista tunnelmista. Levyn yllättävin kappale on instrumentaalikappale Ghost, jossa on samoja sinfonisia piirteitä kuten esimerkiksi Jon Lordin myöhemmillä levyillä. Ghost on  ensimmäinen osa kolmiosaisesta teoksesta balettiin ja se on esitetty julkisesti ainakin vuonna 2006.  Jos tämä kappale kuulostaa sinusta hyvältä, niin ei markkinakoneisto ole sinun musiikkimakuasi vielä aivan täysin pilannut ja olet vielä pelastettavissa ja valmis ottamaan vastaan rockin sivuraiteilla olevaa musiikkia.  Maailmanmusiikista tervehdyksen tuo turkkilainen multi-instrumentalisti Cenk Eroglu, joka on Juo Wingerin soittokaveri   Xcarnation-yhtyeestä  ja Wingerin 2006-kokoonpanosta. Hän on myös osallistunut myös monen kappaleen tekoon.

Kun kuulin Kip Wingerin tehneen uuden levyn, niin tokaisin, että Frontiersille tietenkin. Niin on, sillä Frontiershan on melodisen rockmusiikin ykköslevy-yhtiö tällä hetkellä. Olen kuullut negatiivisiakin lausuntoja Frontiers Recordsin toiminnasta, mutta tosiasia on kuitenkin se, että tämäkin levy olisi saattanut jäädä julkaisematta ilman ko. yhtiötä, sillä suuret levy-yhtiöt tuskin ovat kiinnostuneita tällaisesta laadukkaasta, mutta kuitenkin vanhanaikaisesta/epäkaupallisesta musiikista.

Loppukaneetiksi sanoisinkin, että taitaa tämä ”rocktoimittaja” palata jälleen kerran menneisyyden aarrearkulle ja etsiä sieltä käsiin vanhempaakin Kip Wingerin tuotantoa.

Kappaleet:

1. Every Story Told

2. Nothing

3. Where Will You Go

4. Pages And Pages

5. Ghosts

6. In Your Eyes Another Life

7. Runaway

8. California

9. What We Are

10. One Big Game

11. Why

12. Reason To Believe

13. Monster [Remix by Cenk Eroglu] (Bonuskappale Eurooppa-versiossa)

Soittajat:

Kip Winger: Laulu, kitara, 12 kielinen akustinen kitara, syntetisaattori ja basso

Cenk Eroglu: Syntetisaattori, samplet, loopit, kitara ja efektit

Ken Rose: Kitarat

Andy Timmons: Kitarat

Rob Eberhard Young: Akustinen kitara

Robby Rothchild, Mark Clark: Lyömäsoittimet

Ken Mary: Rummut

Rod Morgenstein: Rummut ja cymbaalit

Robby Rothchild: Lyömäsoittimet

Mark Clark: Lyömäsoittimet

Char Rothchild: Saz

Noble Kime: Piano

Alan Pasqua: Piano

David Davidson: Viulu

Cello: John Catchings: Sello

Cenk And Ebru Eroglu: Taustalaulu

Mine Kosan: Itämainen laulu

”Ghosts”

1st Violin: Leigh Mahoney

2nd Violin: Tracy Seeger

Viulu: Ames Asbell

Sello: Sara Nelson

Basso: Jessica-Gilliam Valls

Harppu: Elaine Barber

Piano: Owen Lovell

Tuottaja, äänitys, sovitus ja miksaus Kip Winger

Kuopion bändikisan voittaja loppuvuodelta 2011 sai palkinnoksi studioaikaa hyvässä studiossa ja levyn. Saman vuoden kesällä he pääsivät soittamaan Bon Jovin lämppärinä itse bändin valitsemina – ei hassumpi saavutus.

Käsissäni on tuotos, jota kuuntelee todella mielellään. Block Buster on kuunnellut esikuvansa tarkkaan ja tehnyt omaa musiikkia samassa hengessä.  Mainossaatteessa mainittiin AC/DC ja Rose Tattoo, mutta ehkä vieläkin lähempänä heidän musiikki on yhdysvaltalaista Rhino Buckettia. Soittotaustat ovat tehty huolellisesti ja tällaisessa musiikissa kahden kitaran käyttäminen on enemmän, kuin perusteltua. Samoin mihinkään suuriin kikkailuihin ei ole ryhdytty, vaan biisit soitetaan juuri kuin pitääkin.

Solisti Aarni Metsäpellolla on myös sopivan räkäinen ääni tämänkaltaisen musiikin laulamiseen.

Vuosittain tulee eteen jonkinlainen määrä tuntemattomien yhtyeiden musiikkia, mutta harvoin niissä on mitään erikoista. Block Buster iski minuun kuin ”miljoona volttia” – käyttääkseni vanhaa, mutta toimivaa ilmaisua.

Onnea ja pitkää ikää – sitä toivon sydämestäni, sillä Suomi tarvitsee kaiken myös oikeita rockbändejä.

Kappaleet:

1. Block Buster
2. Go Hard or Go Home
3. Feel the heat
Have a Round on the House
5. Stand UP (and shout)
6. Loud, Locked & Loaded
7. Rock ´n´Roll Maniac

Aarni Metsäpelto – laulu ja kitara
Jaakko Metsäpellon – rummut
Elias Salo – kitara ja taustalaulu
Mikko Tiirikainen – basso ja taustalaulu

Diddy Hawkins ja Block Buster  – tuottaja
Joonas Parkkonen – miksaus
Diddy Hawkins – masterointi

Gone Cowboy Studios, Kuopio

www.myspace.com/blockbusterrocks.

Ian Gillan yllättää olemalla kertojana puolalaisen säveltäjämestari ja pianovirtuoosi Frédéric Chopinista kertovassa dokumenttielokuvassa. Vai yllättääkö?

Ian Gillan – rocklaulajien aateliin kuuluva – aloitti laulajauransa pikkupoikana kirkkokuorossa, josta jäi pois, kun ei osannut (äitinsä mukaan) laulaa oikein Hallelujaa. Hänen levytysuraansa sisältyvät Deep Purplen Concerto for Group and Orchestra vuodelta 1969 ja Jesus Christ Superstar vuodelta 1970. Lisäksi hän lauloi vuonna 2001 ja 2003 Nessun Dorman yhdessä erään oopperamaailman kuuluisimman laulajan Luciano Pavarottin kanssa. Tällä hetkellä Deep Purple kiertää Eurooppaa sinfoniaorkesterin kanssa.  Joten ilmeistä kiinnostusta klassiseen musiikkiin hänellä on.

Jos mietitään sitä, että ohjaaja ja tuottaja Jerzy Szkamruk on halunnut Chopinista kertovalle elokuvalle mahdollisimman laajan katsojakunnan ja levityksen, niin apulaisohjaaja Roman Rogowieckiltä saatu vihje on osoittautunut erinomaiseksi. Ian Gillanin rauhallinen ääni ja tyylikäs esiintyminen kertojana yhdessä erinomaisen kuvauksen kamera-ajoineen upeissa maisemissa laittavat katsojan huomaamattaan imemään kaiken kuulemaansa ja näkemäänsä. Samalla katsojalle ilmenee Chopinista asioita, joita hän ei ole ehkä tullut miettineeksi kuunnellessaan hänen musiikkiaan. Kuten se, että mistä hän on musiikkiinsa inspiraatioita ja vaikutteita hakenut, ja sen, mikä oli hänen suhteensa aristokraatteihin ja ylimyksiin.

Elokuva kuljettaa katsojia toinen toistaan kauneimpiin paikkoihin Puolassa antaen Gillanin kertoa samalla Chopinin suhteesta ko. paikkaan. Kuvaus on myös niin huikean kaunista katsottavaa, että välillä luulee katsovansa matkailumainosta, jonka musiikiksi on tällä kertaa valittu musiikkihistorian merkittävimpiä pianokappaleita. Ei siis ihme, että Chopin’s Story by Ian Gillan from Deep Purple on valittu ”Tourfilm International Festival in Florianopolisin” elokuvajuhlilla mm. parhaaksi dokumenttielokuvaksi vuonna 2011, eikä suotta.

Toivottavasti Chopin’s Story by Ian Gillan from Deep Purple tullaan näkemään myös Suomen televisiossa, sillä nyt käsissäni on dokumenttielokuva, joka kiinnostaa ja yhdistää monia klassisesta- ja rockmusiikista kiinnostuneita ihmisiä. Tässä elokuvassa keskitytään hänen Puolan-vuosiin 1810 – 1830, ja jätetään häneen liittyvät negatiiviset asiat vähemmälle. Tämä elokuva on kunnianosoitus suurelle säveltäjälle ja pianomusiikin kehittäjälle. Voisi jopa sanoa, että Chopin teki pianomusiikille samaa, kuin meidän aikakautena sähkökitaramusiikille vaikkapa Hendrix.

Trailerin voit katsoa täältä: http://www.youtube.com/watch?v=XAliXbfWRgk

Jari Kaikkonen

Neljän ruusun vuoden 1987 lopussa ilmestynyt toinen pitkäsoitto Kasvukipuja esitteli yhtyeen vahvan kitararockin edustajana. Tuottaja Hannu Leidenin mukaan albumin levytyssessiot olivat tuskaisemmat kuin samaisen vuoden tammikuussa ilmestyneen esikoisalbumin. Pikkuhitiksi muodostuneen Itkupillin toteuttaminen akustisesti oli Leidenin idea. Muun kappalemateriaalin osalta kyseessä voi sanoa olevan Ruusujen rokkaavin pitkäsoitto kautta aikojen. Koistine- instrumentaalia lukuun ottamatta biiseistä vastannut Ilkka Alanko väsäsi kappaleita kotitalonsa treenitilassa Marshallit täysillä ja tämä kuuluu myönteisesti lopputuloksessa. Esimerkiksi sellaiset purkaukset kuin Sua rakastan, vasta seuraavalla pitkäsoitolla lopulliseen kukoistukseensa puhjennutta karjalasoulia varhaisimmillaan edustanut Whips Zigs ja Sitä lähemmäs edustavat nuorta, sopivan vihaista rockia vakuuttavimmillaan. Kasvukivuilla Ilkan tekstit eivät liiku pelkästään ihmissuhdetasolla, vaan sellaisissa raidoissa kuin Kotomaa ja Vihaan väkivaltaa on havaittavissa jopa hienoista yhteiskunnallista julistavuutta. Pitkä päätösraita Kasvamme lukeutuu vahvasta kappalemateriaalista koostuvan pitkäsoiton kirkkaimpiin timantteihin. Kasvukipujen ilmestymisen jälkeen Neljä ruusua teki runsaasti akustisia keikkoja ja kyseistä vaihetta voi vatkaussoundin kehittymisen kannalta pitää ratkaisevana koko yhtyeen myöhäisemmälle tähänastiselle musiikilliselle kehityskaarelle. Ilmestymisaikanaan Kasvukipuja jäi suhteellisen vähälle huomiolle, mutta myöhemmin albumin todelliset ansiot on huomioitu yleisesti. Kasvukivuilla Ilkka, Kode, Lade ja Kämy olivat levyllä musiikillisesti enemmän rock kuin toistaiseksi milloinkaan sen jälkeen.

Rokki-Pete